Marilka's profileMarilka's PeanutsPhotosBlogListsMore  |  Tools Help |
|
August 29 HeppahommaaEilen oli duunikaverin läksiäiset ja meni vähän aikaiseksi, siis aamu-aikaiseksi, tuo nukkumanmeno. Aamulla oli silti noustava ajoissa, aamupala naamaan, suihkuun ja ratsastustallille. Esikoisella oli tänään ensimmäinen varsinainen ratsastustunti. Viikko sitten oli teoriatunti, jossa käytiin läpi hevosen peruhoitotoimenpiteet. Minä olin tunnilla mukana ja hivenen yllättynyt siitä, että vanhemmathan sitoutettiin saman tien hommaan mukaan, opettelemaan samat asiat lasten kanssa, jotta voi jatkossa jeesailla tunneilla. Mutta hei, sehän oli kivaa!
Ratsastus on toinen niistä asioista, joita olisin halunnut harrastaa, mutten koskaan päässyt - tanssi oli se toinen. Muutaman kerran olin joskus noin 12-13vuotiaana kaverini mukana talleilla, jollakin tunnilla ja jonkun kerran tämä pari vuotta vanhempi kaverini piti minulle yksityistunnin hevosen hoidosta ja ratsastuksen alkeista. Laitoin hepan ratsastuskuntoon, harjasin, kuovin kaviot, satuiloin ja laitoin suitset. Kaveri talutti hevosta ensialkuun, sitten irrotti talutusköyden, sillä selviydyin silloin sen kanssa jo ilmankin. Siitä on aikaa parikymmentä vuotta, vähän kai ylikin. Mutta ihmeesti se kaikki oli painunut mieleeni ja tulvi mieleeni tuolla ensimmäisellä tunnilla.
Tänään oli sitten eka tunti, kun pääsi ratsastamaan. Tytär oli ihan tohkuna, sillä sai ainoana ryhmässä vähän isomman hevosen eikä ponia. Esikoinen näytti olevan tämän alkeisryhmän reippain (ainoa, joka kysyy rohkeasti ja vastaa rohkeasti) ja lisäksi pisin, joten tuo vähän isompi polle lankesi hälle kuin luonnostaan. Tytär on jotenkin luontaisesti hevosten kanssa ihan kotonaan. Minä sitä katselin vähän jeesaillessani tytärtä ja tämän paria tuon toisen tytön shettiksen kuntoon laitossa ja tunnilla avustanut hevostenhoitaja kysyi tyttäreltä, onko tämä paljonkin jo ratsastanut kun niin tottuneesti tekee ja toimii hevosen kanssa.
Eihän tuo esikoinen oikeastaan paljonkaan ole ollut hevosten kanssa tätä ennen. Pari kertaa isoäitini tuttavan tallilla, ja siellä laitettiin kyllä myös avustamaan tuon oikeasti ison suomenhevosen harjauksessa ja satuloinnissa, ja viimeksi ratsasti (so. istui hevosen selässä) siellä ilman satulaa. Ehkäpä ne jokakesäiset lehmien hoitamisetkin on totuttaneet tyttöä noihin isoihin(kin) eläimiin niin ettei arastele sitä kokoa vaan osaa olla isonkin otuksen pomo. Ja pienen myös - esikoinen on tuota meidän kissaakin käsitellyt heti alusta asti kuin olisi aina ollut eläinten kanssa.
Ratsastustunnin ratsastusosuus oli vielä tällä kertaa melko lyhyt, sillä aika meni enimmäkseen siihen tallipuuhasteluun vielä, mutta toki lapset ratsaillekin jo pääsivät ja muutaman kerran kiertämään maneesia lähtöä ja pysäyttämistä harjoitellen. Vanhemmat rundasivat ponien vieressä huolehtien taluttamalla vielä käännöksistä ja siitä että ratsut pysyivät uralla. Ensi kerralla sitten harjoittelevat itse sitä hepan kääntämistä ja ilmeisesti vähän raviakin.
   Tytär on ollut koko päivän tuosta ratsastuksesta aivan tohkeissaan. Vähän on pitänyt itsetuntoa kohottaakin sillä, että homma meni niin hyvin ;) Ja montakohan kertaa tuo on tänään huokaillut, että miksei huomenna voisi olla taas jo lauantai :D On neiti tosiaan tainnut nyt sen oman juttunsa löytää, joten toden totta saa ratsastaa! Ja ties vaikka tuossakin seuraisin tyttären perässä, kuten tanssiharrastuksessa aikoinaan ;)
Mutta ensin lämmitellään miehen kanssa huomenna vanhaa sulkisharrastusta todella pitkästä aikaa. Kun vaan löytäisin muuttojen jäljiltä jonnekin kadonneet sisäpelikenkäni... Kaikki muu tarvittava tuolta kyllä löytyikin, olipahan jopa ihan täysi tuubi sulkapallojakin varastossa. August 25 Pitkiä tikkuja, ja yksi lyhyt Liikuntakärpäsen purema Kesä taisi tehdä tehtävänsä ja ladata akkuni taas täyteen, kun tuota energiaa piisaa. Unta ei aina ehdi saada tarpeeksi, mutta se ei tunnu päiväsaikaan hirveästi haittaavan. Etenkään tuolla harrastus- ja liikuntapuolella. Otin nimittäin ex-tempore viikottaiseen tanssituntiohjelmaani pari tuntia lisää; nyt on maanantaisin kolme tanssituntia, joista tulee yhteensä 4 tuntia treeniä. Keskiviikkoisin on vain se yksi tunti, mutta jos into riittää, saatan jäädä siihen perään vielä toisellekin. Eikä siinä vielä kaikki. Tänään ulotin vaihteeksi liikuntaharrastusta tanssin ulkopuolellekin varaamalla meille miehen kanssa yhteisen sulkisvuoron tuohon paikalliseen halliin. Tytöt on jo niin isoja, että voivat olla sen aikaa keskenään kotona elleivät halua lähteä mukaan. Kiva päästä taas pelaamaan :) Sulista lätkittiin miehen kanssa yhdessä ajalla ennen lapsia ja vähän vielä esikoisen vauva-aikaankin. Sitten se jäi yhteisenä harrastuksena ihan lastenhoito-ongelman vuoksi. EIkä siinäkään vielä kaikki! Ulos ovestakin on tehnyt mieli, mutta kun se juokseminen on tuntunut aina vaan niin hankalalta noiden keuhkojen kanssa, enkä oikein ole löytänyt sitä keinoa, jolla ne kestäisivät juoksemisen kunnolla, olen luopunut jo ajatuksesta juosta. Jotain helppoa ovesta-ulos-ja-menoksi liikuntaa kaipaan kuitenkin. Kävely on liian kevyen tuntuista, joten: ostin tänään itselleni sauvat. Niiden kanssa lähden viuhtomaan heti kun vaan kerkiän! Rulliksetkin on hankintalistalla, kunhan tuo kotitie on päällystetty tai ehkä ensi keväänä joka tapauksessa - ja niitä hinkuvat lapsetkin. 42 tuumaa full-HD:ta Tänään oltiin tosiaan vähän kaupoissa. Alunperin piti vaan hankkia esikoiselle ratsastuskypärä, samalla ostin itselleni nuo sauvatkin ja kun Tammistossa oltiin, mentiinpä Giganttiin katsomaan telkkujakin. Mies tuumasi minulle, vaimonsa jo hyvin tuntien, ettei minun kanssani kyllä paranisi niitä telkkareita mennä katsomaan, kun ei hän nyt ollut aikeissa vielä ostaa, katsella vasta. Argumenttini: "joskushan se ostetaan kuitenkin, saman tien kai tänään" ei saanut enää vasta-argumenttia, Giganttiin mentiin. Ja telkkari ostettiin. Siinä missä entisaikaan katsottiin vaan minkä kokoinen telsu halutaan, ja vielä tuota edellistä putkimöhkälettä ostettaessakin ainoat vertailtavat ominaisuudet olivat upouusi 100Hz virkistystaajuus ja kaukosäätimen käyttöliittymä, on kyllä telkun ostaminenkin mennyt varsin tekniseksi. On virkistystaajuuseroja, reson, kontrastin, vasteajan ja ties minkä arvoja tarjolla. Kyllä siihen pari nörtintapaistakin tarvitsi myyjän tulkiksi! Katseltiin ja pohdittiin ja lopulta valittiin. Ei nyt mitään huippumallia sentään. Mutta ei nyt halvintakaan. Kokoa on se 42", ei mikään HD ready vaan full-HD saman tien - ei sikäli, että sillä vielä mitään tehtäisiin, mutta BlueRay tulee, oletko valmis - 100Hz virkistystaajuudella ja kaikkee. Perustelkkari oikeasti, perusliitännöillä ja digivirittimillä. Mutta kyllä se vaan hienolta ja varustellulta tuntuu entiseen 29" putkimöhköön verrattuna - joka sekin kuitenkin aikansa perustelkuista sitä top-luokkaa. Nyt se telkkari on myös viimein poissa olkkarista ja perähuoneessa, siellä mihin alun alkaen suunnittelinkin television katselun tässä talossa. Meillä on telkkariton olkkari, jipii :) Äidin ja tyttären vaatteet Viime torstaina oltiin kaupoissa edellisen kerran. Silloin piti ostaa leivontatarvitkkeita ja jotain muutakin, ja esikoiselle saada tennarit ("onhan sulla noi lenkkarit ja ne toiset!" "mutta kun tennarit on niin paljon mageemmat, isojen kengät" "no, katotaan nyt sit jos sattuu tuolta paikallisista kaupoista löytymään sopivat, ehkä ne voi sit ostaa"). Ja kas kun tuolta K-Kengästä löytyi sopivat matalavartiset perus-tennari ja nilkkavartiset karvavuoriset tennarit (jotka on kuulemma noista ne coolimmat) - kokoa 36! Kohtahan tytär alkaa lainailla äitin kenkiä, kokoa 38... Vaatteita tuo on jo alkanut lainailla... Lauantaina ei löydetty (koska se oli pyykissä) tyttären omaa halter-neck toppia (joka oli helppo riisua alakautta hiustenlaiton jälkeen), joten typy lainasi minun. Eikä se edes näyttänyt liian isolta. Tänään tytär oli koulussa minun Ratkaisija-paidassani - oli vetänyt sen päälleen luullen omakseen ja huomannut printit vasta kun paita (ja juu, ihan istuva) oli jo päällä. Harmi vaan ettei paita koulussa oikein täyttänyt tarkoitustaan firman mainostajana ja tunnetuksi tekijänä ;) Olen minä toisaalta työntänyt itsekin jo tyttären kaappiin omia vaatteitani. Pari kuivurissa kutistunutta kollaripusakkaa ihan tarkoituksella ja sukkia vähän vähemmän tarkoituksella. En nimittäin enää aikoihin ole erottanut omiani esikoisen sukista (enkä kyllä toisaalta myöskään tytärten sukkia toisistaan ja nyt pakkaa sekoittaa vielä miehenkin nilkkasukat). Ja mistäs sitä tietää, vaikka jonain päivänä minä lainaisin vuorostani tyttäreltä ratsastuskypärää, sillä totesin meidän hattukoon samaksi. Stoned? Tänään kotimatkalla ajoin vähän aikaa sellaisen prätkän perässä, jonka kuskilla oli päällään takki, jonka selässä luki "Get stoned and stay stoned". Ja jalassa prätkämiehellä oli pelkät flip-flopit. Siinä saa melkein ollakin stoned, että sellaisissa lähtee moottoripyörällä liikkeelle! August 24 Katin kujeet Kun ilta alkaa hämärtää, kissassa virta senkun lisääntyy. Se saa sätkyjä, singahdellen talon päästä päähän, sohvan kautta sohvapöydälle ja edelleen nojatuoliin. Se metsästää sisälle livahaneita kärpäsiä, ja saa niitä kiinnikin vaan ei hengiltä. Se nappaa lelun, painii hetken sen kanssa. Jättää lelun lattialle ja piiloutuu tyynyn tai vastaavan alle ja syöksähtää lelun kimppuun hetken sitä vaanittuaan. Se hiippailee muina kissoina olkkariin, makoilee muka relana sohvalla, mutta askeleet kuullessaan syöksyy toiselle sohvalle ja pahaa aavistamattoman ohikulkijan päälle. Kun perhe istuu ruokapöydässä, tulee kisulainen pöydän alle. Se hyppää tuolille, hyppää toiselle. Kokeilee, josko tällä kertaa pääsisi pöydälle tosikoisen tripptrappin kautta. Jos tie siitä nousee pystyyn kokeilee se miehen sylin kautta. Ja kun siitä joutuu pois, kokeilee katti seuraavaa tuolia tai syliä. Joskus käy niin hyvä tuuri, että tyhjä tuoli on jäänyt vähän irti pöydän reunasta - siitä on hyvä kurkkia! Pieni nenänpää nousee ensin, sitten tassu, sitten toinen. Mutta kun jonkun käsi liikahtaakin kissaa kohti, katoaa pää saman tien piiloon! Se tietää kyllä ettei pöydälle saa tulla. Kun kaikki nukkuu, touhuilee kissa jotain omiaan ja nukkuukin kai. Jos joku käy yöllä wc:ssä, se tulee mukaan, kiehnää ja kehrää jaloissa niinkuin vain kissa osaa. Kun tuo joku palaa sänkyyn, laittaa makkarin oven kiinni, tyytyy kisu osaansa ja jatkaa omia uniaan nojatuolissa. Mutta kun herätyskello meidän makkarissa soi, tulee kisu oven taa raapimaan sitä auki, ja jos ei saa auki, pitää vähän maukua. Kun se päästetään sisään, tekee se rundin sängyn alta ja tassuttelee sitten meidän päällä. Kun tytöt pitää herättää, on kisu mitä mainioin herättäjä. Ei tarvitse meidän repiä lapsia sängystä, sen kuin nostaa kissan sänkyyn (esikoisen parvisänkyyn se ei itse pääse, mutta tosikoisen pääsee). Kisun kehräämiseen on lempeä herätä, pehmeä turkki tuntuu mukavalta poskea vasten. Tosikoisen mielestä tosin se märkä nenä ei ole kauhean mukava... Kun minä teen ruokaa, tulee kisutypy kiehnäämään jalkoihini. Se on tottunut, että kun minä häärin keittiössä, saa helposti makupaloja. Niin saakin. Aika usein valikoin ruoka-aineista osan sivuun kissaa varten, lisukkeeksi kaupan ruuan päälle, tai joskus ihan koko ateriaksi. Aamulla ja illalla se tietää odottaa kissanmaitoannostaan, aamu- ja iltapalalla pientä herkkupalaansa. Ja todellakin, perheen kunnon aterioilla vähän parempaa murkinaa. Kun tytöt ovat kotona, saa kissa leikkiseuraa usein enemmän kuin jaksaa leikkiäkään. Ja hellyyttä siinä välissä enemmän kuin ehkä haluaakaan. Ja aina välillä vähän tosikoisen kujeitakin. Esikoisen syliin tai viereen se rauhoittuu toisinaan lepäilemäänkin. Minä en yleensä juuri jaksa kisun kanssa leikkiä, mies välillä kyllä, hiippaillen ja hipsien kissan kanssa kilpaa. Seurasta kisu pitääkin kyllä kovasti, yksinolosta, noh, ainakin aina pitää pikkuisen murjottaa meille, kun on oltu poissa. Mutta vain vähän aikaa! Kun tytöt ovat nukkumassa, kieppuu kissa meidän ympärillä. Aika harvoin se asettuu syliin tai edes viereen olemaan, yleensä se touhuilee omiaan, mutta mielellään siellä missä mekin ollaan. Joskus se kuitenkin saattaa vetäistä tirsat sylissä tai sohvalla vieressä. Ja sehän heittäytyy silloin vallan reporangaksi ja usein selälleen! Masun rapsutus on siitä mukavaa. Kun ihmiset eivät ole kotona, ei kukaan tiedä mitä tuo katti silloin tekee. Vielä ei ainakaan ole tuhoja näkynyt ;) August 23 Morsiustyttöjen äiti...ja bestmanin vaimo, sulhasen käly, ja suklaakakkuleipuri. Aika monta roolia siihen nähden, ettei minulla häissä silti ollut sen kummempaa varsinaista roolia kuin vieraan itsessään arvokas rooli. Kameranikin kanssa heiluin, tietty, vaikken mikään nimetty kuvaaja ollut suinkaan. Pitkästä aikaa häät, joiden valmisteluihin minäkin lusikkani laitoin, jos kohta vain kärjen verran, enempi bestmanin ja morsiusneitojen taustajoukkona. Niin, ja niiden suklaakakkujen ja lasten pelien&piirustusvälineiden verran. Kauniit oli häät, kaunis oli morsian, kauniit morsiusneidot ja kaunis oli ilmakin :) Ja sulhanen ja bestman komeat veljekset.
 Eilen aamulla tosikoinen heräsi ennen kuutta. Totta kyllä, pitihän meidän ajoissa nousta, mutta oli tuo sentään jo liioittelua! Tyttö tuli meidän väliiin torkkumaan pariksi tunniksi, kissa seurasi perässä hyörien ja pyörien ja asettumatta paikalleen ollenkaan, lopulta sinne tuli esikoinenkin. Meidän sänky oli kuin mikäkin hollitupa, kun yksi ja toinen ravasi pois ja takaisin, kunnes lopulta noustiin aamupalalle koko sakki.
Aamupalan jälkeen luotsasin tyttäret aamupesuille ja suihkuun, siitä vähän vaatetta päälle ja ystävän luo hiustenlaittoon. Ystäväni, lasteni ystävien äiti, oli luvannut tehdä tytöille hääkampaukset, häneltä kun se luonnistuu - minähän olen hiusten laiton suhteen täysin avuton. Roudasin siis tytöt sinne, kävin vielä hakemassa hääparille kortin, ja tulin himaan laittaamaan itseäni kuntoon. Mies viimeisteli omia hiustenlaittojaan ja veti pukua päälleen ja lähti hakemaan sulhasen viimeisiin toimiin ennen häitä. Minä värjäsin pääni ja kävin suihkussa, sitten olikin aika hakea pienet prinsessat kotiin. En ollut tuntea tyttäriäni, niin upeita olivat! Esikoinen näytti aivan Shirley Templeltä.
 Päästiin lähtemään kirkkoon hyvissä ajoin. Seremonia meni hyvin putkeen. Tyttöjä vähän jänskitti kävely kirkon käytävää pitkin, kaikki silmäparit heitä(kin) kohti, mutta hyvin se meni. Ulkona tytöt jakoivat riisiä häävieraille, ja sitten niitä päästiinkin viskelemään niitä hääparin päälle. Hääpari kurvasi sulhasen autolla bestman ratissa kolisten liikkeelle ja häävieraat pakkautuivat omiin autohinsa ja ajettiin kaikki hääjuhlapaikalle.
   Tosikoinen kieltäytyi alkumaljasta: "mä en tykkää sellasesta miss on hiilihappoo!" ja molemmat neidit alkupalaleivistä: "no mä ees maistoin! mut se ei ollu hyvää". Pääruualla kumpikin söi peräti vähän lihapullaa, tomaattia ja kurkkua, mutta herkut maistuivat kyllä, tosin siis tosikoinenhan ei kakkuja syö muutenkaan. Joskus entisaikaan stressasin lasten (tai silloin kai vasta esikoisen) syömättömyydestä juhlissa, mutten enää. Syövät mitä syövät tai ovat syömättä. Niin tai näin, siihen ei kukaan kuole.
Mies juonsi hääjuhlan, tytöt edustivat niin kuvauksissa kuin esimerkillisesti óhjelmaa kuunnellen ja esikoinen jopa tarttui mikkiin oikaistakseen sulhasen siskon kertoman pienen tyttöjäkin sivunneen anekdootin, joka esikoisesta ei mennyt ihan totuudenmukaisesti. Olin suunnattoman ylpeä reippaista kauniista tyttäristäni, jotka eivät ujostelleet, eivät kiukutelleet, eivät säätäneet ylimääräistä. Kävivät välillä piirtämässä yläkerrassa ja välillä pihalla juoksentelemassa ja leikkimässä muiden lasten kanssa.
      Tanssin aikaan tosikoisessa alkoi vähän näkyä väsy, sokeri ja jännityksen purkautuminen kun olisi vain "tanssinut" eli pomppinut ja pyörinyt ympäri lattiaa kieputtaen minua kanssani sen jälkeen kun ei enää saanut sulhasta tanssiin. Esikoinenkin tanssi hetken aikaa sulhasen kanssa, ja sitten harmitti kun ei serkkupoika rohjennut tulla tanssimaan. Pääsin minäkin lattialle muutoinkin kuin vain tosikoisen pommpukaverina, miehen ja miehen veljen kanssa tanssimaan. Paljain jaloin. Sillä terassi ei ihan ollut tanssille tai korkokengillekään suunniteltu - piikkikorkoni olisivat vain jääneet lautojen rakoihin kiinni.
Kaikki meni hienosti putkeen, kunnes oli iltapalan aika, eikä esikoista näkynyt missään. Mies kävi etsimässä tyttöä, tosikoinen tuli sisälle jo, mutta esikoista ei näkynyt ei kuulunut. Tosikoinen sanoi, että he olivat leikkineet piilosta ulkona, että sisko on varmaan keksinyt niin hyvän piilon, ettei kukaan häntä löydä. Ja serkutkin vahvistivat, että tyttö oli viimeksi nähty leikkimässä piilosta ulkona. Sisätilatkin tarkistettiin, mutta ei löytynyt sisältä, eikä kukaan ollut nähnytkään hänen sisään tulevan. Joten lähdin ulos etsimään.
Kiertelin pihamaata, se on melko iso alue ja reunalla järvi. Eihän esikoisella mitään syytä olisi järveen juhlissa mennä, ei tuon ikäinen nyt enää kurkottele laituriltakaan, ja uimataitoinenkin on. Mutta mistäs sitä tietää, jos olisikin luiskahtanut laiturilta vahingossa ja mekon helmat vetäneet pinnan alle. Joten kun ei neiti vastannut, vaikka huusin minkä keuhkoista lähti, aloin huolestua tosissani. Nappasin juhlakengät käteen ja lähdin paljain jaloin samoamaan käpyistä metsää itku jo kurkussa, itkeskelevä tosikoinen kannoillani. Epätoivo oli todellista todellisempi!
Serkut ja muutama muukin lapsi oli liittynyt etsintäpartioon ja lopulta joku tuli huhuilemaan, että tytär oli löytynyt. Tyttö olikin ollut wc:ssä vähän pitemmällä hädällä! Melkein aloin itkeä helpotuksesta! Ja sen myötä purkautui omakin päivän jännitykseni yhtäkkisenä uupumuksena niin että koska kellokin oli jo lähemmäs yhdeksän, päätin että nyt meidän tyttökööri lähtee kotiin ja nukkumaan! Mies jäi vielä juhliin, oli vielä hääparin kuskaaminen sieltä pois.
Loppu hyvin kaikki hyvin. Ja olihan hääjuhla tuota yhtä sydämen seisauttanutta insidenttiä lukuunottamatta upea ja erittäin onnistunut! August 20 Työmatka tietyömaita pitkin Täytyy sanoa, että vähän alkaa jo kyllästyttää nuo jatkuvat tietyömaat tuossa työmatkallani. Ensin oli tie auki ihan tästä työpaikan nurkalta pitkään. Sitten se laitettiin umpeen ja alkoi Hakamäentien remontti. Ja sitten avattiin tie tästä työpaikan nurkalta taas. Ja nyt on alkamassa sitten tuon Hämeenlinnanväylän ja Kehä-kolmosen risteyksen remontti! Ja voisihan tähän listaan tietenkin lisätä vielä sen meidän kotitienkin, se on ollut auki-kiinni-auki-kiinni jo vuosia. Nyt siinä on pelkällä soralla peitettyjä ex-monttuja vähän väliä. Nämä pikkurempat kotitiellä ja tässä duunin nurkilla ei juuri vaikuta työmatkaan onneksi. Mutta tuo Hakamäentien remontti sitäkin enemmän. Sitä on kestänyt nyt pari vuotta jo, ja se alkaa viimein olla loppusuoralla. Nyt siinä on pujottelurata täynnä keskeneräisten päällystystöiden aiheuttamia kynnyksiä ja vain osa kaistoista käytössä. Liikenne siinä sujuu kuitenkin jo ihan hyvin, samoin kuin kääntyminen kolmostieltä kohti Pasilaa. Pari vuotta se olikin sellaista huonosti vai vielä huonommin -arpomista joka aamu. Juuri ehti huokaista tuossa kun lomalta töihin palasi, että ihanaa, kohta on tuo iso remppa valmis ja kun liikennekin siinä sujuu niin paljon entistä paremmin, lyhenee työmatka-aika hyvinkin 10minuutilla! Jipii! Mutta olipahan taas nuolaisu ennen kuin tipahti. Tämän viikon alussa pistivät sitten tosiaan sen kolmostien-kehä3:n risteyksen remppaan. Tai no, vielä se on vasta alkuvaiheissaan, ensimmäiset tötsät paikallaan ja viidenkympin nopeusrajoitukset päällä. Ei varmaan mene kuitenkaan aikaakaan, kun siinä on jo täysi ryminä käynnissä ja vain yksi kaista käytössä tai jotain ja seistään jonossa moottoritiellä. Hyvähän se lopputulos noissa on. Kuten nyt tuo Hakamäentiekin - jo nyt se vetää paremmin (ainakin Pasilaan päin, Manskulle on aina yhtä kamalat jonot) kuin ennen remppaa, vaikka se on vielä vähän keskenkin. Mutta kun ei jaksa, kun koko ajan on joku kohta työmatkasta remontissa, niin ei ikinä pääse oikeasti nauttimaan siitä, että joku toinen kohta vetää hyvin! August 19 Ajatusten lentoa Joskus pitäisi kai nukkuakin Tottuukohan tähän arkirytmiin taas ollenkaan? Kolmas työviikko loman jälkeen menossa enkä vieläkään osaa mennä nukkumaan riittävän ajoissa, että saisi edes seitsemän tunnin yöunet, mieluummin kahdeksan. Reilut kuusi tuntia ei vaan riitä minulle! Aamunousun tuskaan ei pitempi yöuni riitä, siitä pitää huolen armoton aamu-unisuuteni, mutta päiväväsymykseen kyllä. Onneksi lapset antavat nykyisin yleensä viikonloppuaamuisin nukkua edes puoli kympin tietämille - paitsi että ens lauantaina on häät joiden takia tarvii nousta ajoissa ja siitä eteenpäin esikoisen ratsastustunnit lauantaisin kymmeneltä aamulla. Epäinhimillistä! Potku kohti Full-HD aikaa Tiistaiaamuna esikoinen raportoi minulle, että meidän telkkari on sitten rikki. Oli kuulemma posahtanut kesken jonkun dvd:n (missähän välissä lapset maanantaina sellaista ehtivät katsoa?). Kai siinä on kuvaputki poksahtanut. Eihän se ole kuin vasta, hmm, 11 vuotta vanha. Vasta :D Mihin nämä vuodet oikein katoaa, kun tuntuu että vastahan se ostettiin :D Vuoteen meillä ei ole ollut antennia katolla, eikä siis ole voinut katsoa mitään tv-kanavia toosasta. Nyt ei voi katsoa siitä enää dvd:täkään ennen kuin saadaan aikaiseksi ostaa uusi. Mutta ei sillä kiire! Muksut eivät ole muistaneet että tietokoneeltakin voisi katsoa, joten saadaan kiva tauko tuohon dvd-katseluun. Minähän en ole taas viikkoihin koko töllötintä avannutkaan. Ja mies taas voi rauhassa katsella tietokoneelta jos tahtoo. Luulenpa silti, ettei mene kauankaan, kun meidänkin perhe siirtyy uuden television myötä Full-HD-aikaan. Kultturellit, boheemit ja levottomat Kaikkea mielenkiintoista olenkin oppinut mummistani kun olen jatkanut sen elämäkerran lukemista. Ihminen, jonka minä tunsin vanhuuden ja syövän fyysisesti latistamana rauhallisena mumminani, on ollut nuorena hurjapäinen ja levoton, siinä missä kuka tahansa nuori! Paikallaan ei pysynyt kuin puolisen vuotta kerrallaan, aina oli etsimässä elämäänsä uusia haasteita ja seikkailuja. Pääsi toimittajana kokemaan kaikkea huikeaa - kuten lento avonaisella sportti-koneella - ja tapaamaan mitä erilaisimpia ihmisiä näyttelijöistä Suomen tiedehuippuihin. Olen aivan tempautunut mukaan tuohon elämään! Kolmikymppisenä mummikin oli jotensakin aloilleen asettunut, naimisissa ja omistusasunnossa. Toimittajan työ avasi tarmokkaalle mummilleni ovia vaikka mihin - joksikin aikaa Roomaankin ja sieltäpä sieltä on Rooma-rakkauteni kotoisin, mutsini tarinoista - ja kun tarpeeksi nimeä ehti piireissä niittää, sai melkein tehdä juttua juuri siitä mistä halusi. Ja mummihan halusi. Medisiina, jonka parissa oma äitini mummia aikanaan seurasi, oli lähellä sydäntä, mutta niin oli kulttuuri ja musiikkikin. En itse asiassa ollut edes tajunnut (vaikka hämärästi muistan mutsin joskus siitä kertoneenkin), miten syvällä Suomen kulttuurielämässä mummikin kahlasi. Jos tuohon yhdistää isäni äidin tanssi/naisvoimistelu-uran ja kulttuurikontaktit ja muun, ei liene ihme, että se niin vahvasti on pulpahtanut pintaan siskossani. Systerin elämä muistuttaa jollain tapaa isoäitieni elämää, kiinnostuksiltaan kummankin elämää, eräänlaisella levottomuudellaan (ja honey, tämä ei ole nyt negatiivinen tässä kohti!) mummini elämää. Kun taas minun elämäni ehkä enemmän kuitenkin hurjan perhekeskeisen isänäitini elämää. Elämäni tietty boheemius on perua mummilta (mutsin kautta tietty), kirjoittaminen ja kielelliset taipumukset tulevat sen sijaan neljältä+kahdelta suunnalta täysillä! Meidän suvussa kaikki kirjoittaa. Oikeesti! Esineitä Kyllä, tämäkin liittyy mummin elämäkertaan. Olen menossa äitini lapsuusvuosissa, tai kohta nuoruusvuosissa. Se on tuonut lukemiseen tietenkin yhden oman mausteensa lisää, sillä vaikka siitä jo muuten tiedänkin kaikenlaista, on vastaan tullut paljon sellaista, mitä en ole tiennyt. Tapauksia, yksityiskohtia - ja ihan jo se on uutta, että äitini on ollut samanlainen villi vilperi kuin meidänkin tytöt, kuin meidän tytöistä tuo villimpi tosikoinen. En yksinkertaisesti ollut koskaan poiminut tätä viestiä mutsini kertomasta, en edes siitä kuinka muut äidit eivät suostuneet hoitamaan mutsiani parivuotiaana, koska tämä viipotti pitkin mantuja eikä pysynyt hiekkalaatikolla. Yksi kirjaa ihan älyttömästi elävöittävä ja minuun lähentävä tekijä on siis nuo esineet. Kun tunnistan mummin kuvausten perusteella erilaisia esineitä, ja huomaan että ai tuoltako se on kotoisin! tai hei, tuohan on meillä! tai hurjaa, sekin on niin vanha! tai ai onko mummi siis tehnyt sen itse! tai hei, tuo oli mun lapsuuden kodissa, missähän se on nyt? Materia kun ei ole vain materiaa enää sitten kun siihen liittyy tarina ja tunne. Bizarre idioms and vocabulary Ehkä paras complimentti aikoihin, kun kaveri kommentoi fb-statustani: "Never mind the substance in your status updates but gheez, you're like the best source of bizarre English idioms and vocabulary. Like evr. Seriously." Lienen tässä kohti vähän friikki. Rakastan murre- ja slangisanoja ja sanontoja. Omalaatuisia sanoja ja rikasta kieltä. Rakastan Aleksis Kiven tekstien ihanaa kummallisuutta. Ja kun en löydä tunnetusta kielestä nyanssiltaan oikeaa sanaa, sanamuotoa tai sanontaa, keksin sellaisen itse. Taivutan sanan tai yhdistelen niitä ja pre- ja suffixeja mieleni mukaan. Sanotaan, kun osaa säännöt, voi niitä myös rikkoa, koska silloin riikkoo niitä oikein. Minä olen imenyt kieliopin äidinmaidossa - tai vastikkeesta, ihan sama. Niin tai näin, väännökseni ovat ainakin kieliopillisesti aina oikein, molemmilla kielillä. Tämäkin on jotain, mikä kulkee suvussa. Mummini teksti elämäkerrassaan on nautinnollista luettavaa sen kielen rikkaudenkin vuoksi! Mutsini - ja nähdäkseni mumminikin? - on omalta osaltaan muokannnut suomenkieltä (ja monta muutakin asiaa, kulisseista toimittajan ominaisuudessa), tuoneet uudissanoja ihan normikieleen ihan pysyvästikin. Mm. tämä nyt täysin tavallinen sana pehmolelu on jotain, mitä äitini käytti ensimmäisenä kirjoittaessaan 70-luvulla jotain lapsiin liittyvää (mitä mutsi teki silloin ja vielä 80-luvulla paljonkin, ja allekirjoittaneenkin voi löytää erinäisten vauva/lapsikirjojen kuvituksesta ja joistain lehtikuvistakin) - tai näin ainakin sanotaan. Kissanhäntä Heh, nuo viimeisimmät ajatukset kuulostaa vähän kissanhännän nostamiselta. Eihän sitä kukaan nosta, jos ei kissa itse, mutta ei se nyt ollut tässä edes tarkoitukseni. Mummin elämäkerta (ja tuo samaan saumaan hauskasti sattunut fb-kommentti) vaan oikeasti inspiroi ja ihastuttaa - ja on niin hauska huomata itsessään samoja piirteitä kuin mummissa oli. Vähän etäiseksi jäänyt mummi on herännyt ihan toisella tavalla mielessäni henkiin ihmisenä, ja väkisinkin toivoo, että mummi vielä eläisi. Olisi ollut ihana tuntea hänet paremmin, niinkuin tunnen toisen vielä elossa olevan isoäitini. Ja nyt olisi takuulla paljon keskusteltavaa! August 17 Kausi käyntiin natisten Ei tainnut olla yksin tanssisalin lattia, joka natisi jälleen syyskauden alkajaisiksi. Kyllä tämä kesän jäljiltä laiskaksi päässyt kroppa piti melkoista natinaa myös. Kaikki ne jäätelöt ja siiderit, nyt tuli maksun aika. Eikä mitään löysäilyä kauden alkuun vaan heti hommiin! Niin sen pitääkin olla, löysät aloitukset on ekaluokkalaisille ;) Oma vika, jos on tullut sluibattua koko kesä. Se oli se tanssikoulun aula tänä syksynä aikaisempaakin hurjempi härdelli. Väkeä oli kuin niitä lampaita, kuten esikoinen joku vuosi sitten asiaa kommentoi, ehkä kuuden vanhana. Ovien koodilaitteetkin menivät väkimäärästä sekaisin, eikä lopulta meinannut päästä sisäänkään ilman että joku avasi oven sisältä käsin. Uusi hieno korttitsydeemihän se hässäkkää aiheutti - aivan liian vaikeaa tällaisille tietotyöläisille :D Niinpä tunnit olivat vähän myöhässä, koska ihmisetkin olivat vähän myöhässä, mutta ei sen väliä, pääasia että pääsi tanssimaan! Alkuvenyttelyitä ja tekniikkaa - miten voikin olla aivot niin ulapalla?! Että mihin suuntaan jalkaa? Ja ojennettuna vai flexissä? Ja tasapaino autuaan hukassa. Yhdellä jalalla siis. Sentään pysyin siististi relevéssä kummankin jalan päällä :D Mutta kyllä huusi reisilihakset tuskaansa! Niin oli jäykkää jalkaa ja valmiiksi väsynyttä lihasta että! Lattian poikki aloitettiin sentään kausi iisisti. Ensin vähän afrojuttuja ja jalanheittoja, sitten vasta piqueitä. Ei se mitään, jos jossain kohti vähän pääsi kuopaisu unohtumaan. Tai pää jäkitti paikallaan, kun ei se aivokapasiteetti riittänyt antamaan niskalle relauskäskyä. Jalanheitot sentään tuntuivat hyvältä, tiedä sitten nousiko se jalka oikeasti mihinkään... Mutta ne piquet... voi elämä että voi joku asia olla vaikeaa! Jos pari sain onnistumaan perätysten, kävelin loppumatkan - pitää osata lopettaa kun on voitolla, eikö? Sillä pahempi skenaario on ehdottomasti se, että kaatuu pitkin pituuttaan lattialle ja vetää vielä puoli salia mukanaankin! Se on se spottaaminen meinaan haasteellista. Mistä johtuen pää oli vähän pyörällä jos sattuikin pyörimään salin toiseen päähän asti. Minulla ei olekaan ennen ollut ihan sellaista huojuntaa Words don't come easyn soidessa. Sarjana tanssittiin jotain viime keväältä tuttua, joten sen nyt edes olisi pitänyt olla jees-iisi-nakki, kyllähän ne aina jonnekin jää ja palautuu helponlaisesti. Mutta vähän nihkeetä sekin oli. Sarjan ehkä kummallisimman liikkeen kohdalla syttyi lamppu: "ai tää oli tää!" Ei se oivallus tosin paljon auttanut, askeleet olivat päästä kateissa ja kaikki piti opetella uusiksi. Mutta menihän se. Ja natina kävi, kun porukka kääntyili ja pyöri nahkealla lattialla. Tunnin jälkeen olo oli kuitenkin mahtava. Tästä se taas lähtee, kausi käyntiin. Tuo on kyllä niin henkireikä kuin olla osaa, ja sitä paitsi tekee niin hyvää piiskata välillä tätä kroppaa liikkeelle ja harjoittaa muutakin kuin istumalihaksia. Ja tänä vuonna, so. syys-kevät, ajattelin repäistä ja lähteä mukaan 30+ SM-skabajoukkueeseenkin. Katotaan ja saa nähdä sitten. August 16 Sotakoneita ja tötteröpäitäLähdettiin eilen puoli neljän aikaan kohti Malmin lentokenttää. Auto vietiin suosiolla Pasilaan, mistä matkattiin bussikuljetuksella Malmille. Kun noustiin bussista lentokentän lähellä, nähtiin ensimmäiseksi punainen kaksitasoinen Pitts Special, joka kieppui pitkin taivasta, syöksähtellen, pituussuuntaisesti pyörien ja silmukoita tehden. Tuijotettiin saman tien hetki taivaalle, ennen kuin lähdettiin kävelemään kohti lentokenttää, varsinaista tapahtumapaikkaa. Missä portilla järkkäri töksäytti: "Nyt tarvis kyllä nuorella väellä olla korvatulpat." Jep, ne unohtui.
Jatkettiin matkaa kohti lentokenttää. Juuri kun lähestyttiin kentän päädyn ohittavaa pätkää, pysäyttivät toiset järkkärit meidät, ja kaikki muutkin samaan suuntaan kulkijat. Tie oli poikki "sotakoneiden" lentonäytöksen ajan, mutta mitä ilmeisimmin vain toiseen suuntaan - toisesta suunnasta kyllä lappoi väkeä tietä pitkin pois päin. Oltiin tultu paikalle juuri oikeaan aikaan, juuri siihen aikaan kun olin paikalle halunnutkin.
Ensimmäisenä oli hävittäjäkone Hawkin näytöslento. Kyllä se kiisi kovaa! Lensi matalalta yli, singahteli, teki silmukoita ja surmansyöksyjä. Kymmenisen minuuttia katseltiin niska kenossa tuota Hawkia, kunnes se kävi hakemassa mukaan kolme kaveria. Oli vuorossa Midnight Hawks ryhmälento. Jos se yksittäinen Hawk oli komea, oli tuo muodostelmalento vielä hiukeampi! Neljä järeää hävittäjää lentää täysin yksissä, tehden kuvioita ja silmukoita ja syöksyjä. Niitä katsellessa ymmärsin hyvin, miksi on haluttua ja hienoa olla armeijan pilotti. Voin vain kuvitella sen adrenaliini-rushin joka kerta kun istuu sellaisen maskuliinisen vahvan koneen puikkoihin! TopGun oli joskus lempielokuvani, mutta livenä nuo koneet, wow!
   Hawkien jälkeen taivaan täytti hurja jyly, kun päivän äänekkäin esiintyjä, komeaakin komeampi Hornet ampaisi yli. Hornet jatkoi samaa linjaa aikaisempien esiintyjien kanssa, silmukoiden, syöksyillen ja kiihdyttäen välillä hurjaan vauhtiin, välillä himmaillen, vähän niinkuin poseeraten. Olin juuri selittänyt lapsille, miksi niitä kutsutaan hävittäjäkoneiksi, kun Hornet näytti sen demona pudottamalla pariin otteeseen muutaman valopommin ilmaan kentän yläpuolella.
 Hornetin mentyä lähdettiin kulkemaan kohti varsinaista näyttelyaluetta. Ilmaan nousi seuraavaksi Extra300-kone, pieni potkurikone, joka niinikään teki temppuja taivaalla. Mutta kyllä tuntui jotenkin epäkiitolliselta hommalta nousta ilmaan heti Hornetin jälkeen! Kaipa siellä jossain näyttelyalueella kentän laidalla oli porukkaa sitäkin katsomassa, mutta ainakin siellä laitamilla, missä itsekin yhä oltiin, oli useimpien suurin mielenkiinto menetetty. Kamerat pysyivä alhaalla, innokkaimpia kuvaajia lukuunottamatta.
 Mekin päästiin lopulta näyttelyalueelle asti. Katseltiin paria konetta siinä kentän laidalla, valuen hiljaksiin kohti kentän aitaa. Ämyreistä kuului selostus sillä hetkellä ilmassa taiteilevan CAP231-koneen nuoteista. Päästiin aidan luo juuri parahiksi näkemään se päivän neljäs minua erityisesti kiehtonut näytös: temppuja tekevä helikopteri, RedBull BO 105. Kopteri teki ilmassa silmukoita ja syöksyjä siinä missä hävittäjät ja taitolentokoneetkin, tosin paljon hitaammalla vauhdilla. Kopteri myös lensi ajoittain kokonaan ylösalaisin. Aika magee!
   Kopterin jälkeen ilmaan nousi vanhoja ja arvoikkaita: ensin DC-6 VIP-lennolle, tehden nousun jälkeen komean ohilennon matalalla, tuli mieleen Mavericin lennonjohtotornin ohilennot TopGunissa. Sen jälkeen ilmaan nousi DC-3, jonka portailla tai jossain seisoin kuoron kanssa lähemmäs parikymmentä vuotta sitten äänitteen kansikuvauksissa. DC-3:n ovi oli auki, mitä ihmeteltiin aikamme, kunnes saatiin kuulutuksesta sen verran selvää, että tiedettiin odottaa koneesta hyppääjiä ylimääräisinä ohjelmanumeroina.
 Ennen noita hyppääjiä nousi ilmaan vielä yksi kone, jota ei ollut ohjelmassa lainkaan. Siitä hyppäsi puolen tusinaa laskuvarjohyppääjää, melko matalalta. Noiden jälkeen hyppäsi porukkaa DC-3:stakin, puolestaan hyvinkin korkelta. Ihan viimeiseksi koneesta hyppäsi Lepakkomies-skydiver ryhmä, jolla oli lepakonsiipiasusteet ja pienet raketit tai jotain jaloissa, niin että ensin liitelivät taivaalla jonkin aikaa ilman laskuvarjoja ja sitten vielä varjojen kanssa ennen laskeutumistaan.
    Näytösten jälkeen lähdettin tutkimaan näyttelyaluetta enempi. Lapsille piipahdus yhdessä tivolilaitteessa - tosikoinen sitä monkui siitä asti kun paikalle päästiin niin että minulta oli jo pinna palaa - ja sitten katsomaan ikivanhaa Taivaankirppua, autogiroja, ja paria maassa seisonutta "sotakonetta". Mies kävi katsomassa armeijan kuljetuskonetta, johon ei päässyt sisälle. Minä ja tytöt jonoteltiin kurkkaamaan armeijan helikopteriin, josta tosikoinen jonossa minulta kysyi: "Eiks nii et toi on sotakone."
    Koneiden katselun jälkeen haukattiin vähän välipalaa - makkaraa, broilerinsiipiä, poppareita, sipsejä, hodaria, sen sellaista mitä nyt tuollaisesta paikasta saa. Etsittiin infosta viimein lapsille (ja itselle, tosin en koskaan lopulta kokenut tarpeelliseksi käyttää niitä) ne korvatulpat, napattiin jälkkäriksi donitsit ja mentiin etsimään paikkoja konserttilavan luota. Asetuttiin kohtaan, jossa tytöt nostettiin roskiksen päälle istumaan ja itse istuin aidanpätkällä, kamera kädessäni. Leningrad Cowboys ja Red Army Airforce kuoro astuivat lavalle ja aloittivat shown.
  Tytöt kyllästyivät korvatulppiin viidessä minuutissa ja esikoinen koko konserttiinkin alle puolessa tunnissa. Mies tykkäsi ja tokihan minäkin jammailin mukana, kuten aina. Hivuttauduttiin vähän lähemmäksi, tyttöjen pyynnöstä, ja nostettiin likat meidän hartioille, jotta näkivät paremmin. Eipä ehditty siinä kovin kauan sillä tavoin olla, kun siihen tuli järkkäri, joka pyysi meitä ottamaan lapset pois olkapäiltä. "Turvallisuudesta vastaavat järjestysmiehet toivovat, ettei lapsia nosteta hartioille, etteivät ne putoa sieltä." Ei jaksettu alkaa vängätä, nostettiin likat alas ja lähdettiin kotiin. Johan se oli kello melkein kahdeksankin.
Tänään oli tarkoitus lähteä Rautatiemuseopäivään Hyvinkäälle katsomaan höyryvetureita ja kenties ajelulle Ukko-Pekan vetämässä junassa. Mutta aamulla tuli vettä niin kaatamalla, että päätettiin olla uhmaamatta sadetta ja olla sittenkin kotosalla. Puoli kahden aikaan alkoi kuitenkin aurinko paistaa ja minua harmittaa, ettei menty. Oli kuitenkin jo myöhäistä lähteä, sillä juuri puoli kahdelta lähti Ukko-Pekka viimeiselle keikalleen. No, ensi vuonna sitten uusi yirtys!
Tänään on siis vaan pesty pyykkiä ja tehty ruokaa ja siivottu keittiötä. Ja lapset pelanneet tietokoneella ja minä saanut kohtauksen Littles't Pet Shop -nettimaailman törkeästä toimintatavasta - tyttären rekisteröimät lemmikit ovat menneet umpeen (elinaika vuosi) ja käyttäjätunnus annettu eteenpäin ilman mitään tiedonantoa! Ja koska sivuston tietoturva on köykäistäkin köykäisempi, eksyttiin sisälle uuden tunnuksenhaltijan profiiliin, kun selviteltiin tunnuksen salasanaa kun luultiin että muistettiin sitten vain väärin. Kaikkiaan etenkin lapsen kannalta raivostuttava ja epäreilu palvelu, kunhan jaksan laitan Hasbrolle meilitse valituksen. August 14 Melkein meinas olla halpa reissuLähdin Jumboon ihan vaan hoitamaan yhtä kännykkäliittymäasiaa. Mitään muuta ei oikeastaan ollut agendassa. Paitsi ehkä esikoisen synttärilahja. Mutta minä&Jumbo, tietäähän sen mitä siitä tulee, jollen ole jollain tavalla kipeä tai melkein kuollut väsymyksestä. Puolikuollut ei selvästikään riitä.
Ajoin Jumboon ylätasolle, kävin ensimmäiseksi apteekissa. Sillä vaikken sitä ollut mental agendaani kirjannutkaan, sieltä piti kyllä hakea vitamiineja niin lapsilla kuin kissallekin ja kissalle madotuskuurikin. Apteekin jälkeen suuntasin kepeästi askeleeni kohti ElisaShopitia - eikun sehän olikin Sonera Kauppa! Niin hyvin kuin luulen Jumbon tuntevanikin, en osannut mitenkään paikantaa ElisaShopitia kun ei se kerran ollutkaan se Sonera Kauppa. Tutkin tovin opastaulua ja löysin oikean liikkeen.
Apteekkikamat pussissa ja kändeliittymäpaperit kädessä kävelin takaisin aukiolle, josta olisin voinut jatkaa matkaani autoon ja kotiin. Mutta kaarsinkin oikeaan katselemaan korviksia, jotta joskos sieltä olisi löytynyt sopivat parit tytöille viikon päässä häämöttäviin häihin, joissa morsiusneitoistavat. Se olisi ollut jotenkin melko hyvin perusteltavissa tarpeelliseksi ostokseksi. Ainakin melkein.
En kuitenkaan löytänyt kivoja korviksia sen paremmin siitä kuin siitä toiseltakaan kulmalta. Jalkani lähtivät kuljettamaan minua kohti vaatekauppakäytävää. Joku harha päässäni väitti siellä olevan myös kirjakaupan, johon olin matkalla sen esikoisen lahjan vuoksi. Harha mikä harha :D Katsastin kenkäkaupat, mutta mielessä väikkyivät ne kuukausi sitten ostetut saappaat, joita en vieläkään ole päässyt kokeilemaan, joten peräännyin niistä suosiolla. Pyörähdin ympäri pari kertaa ihmetellen missä se kirjakauppa oikein oli, kunnes tajusin erheeni.
Mutta hei! olin vaatekauppapläjäyksen vieressä! Ajattelin että kun kerran siinä vieressä olin, niin tottahan voin käydä sisällä asti kurkkaamassa! Eihän sieltä ole pakko ostaa mitään. Ai miten niin elän itsepetoksessa :P Kävin ensimmäisessä kaupassa, sovitin parit housut, jotka olivat melkein kivoja muttei ihan. Sinne jäivät. Kävin toisessa, sama juttu. Samoin kolmannessa. Aloin jo onnitella itseäni siitä, miten onnistuinkin välttämään kaupassa kaikki sopivat vaatteet ja selvisin näin shoppailusta ostamatta mitään!
Kolmannen kaupan jälkeen suuntasin kulkuni viimein sinne kirjakauppaan. Tai ainakin sitä kohti. Matkan varrelle jäi nimittäin vielä DinSko, josta jälleen peruutin pienehkön "niin ihania kenkiä taas!" huokailun jälkeen, sekä Seppälä, ja pakkohan se vielä oli tsekata. Mikä vikatikki, jos periaatteessa ainakin aioin selvitä mitään ostamatta! Siellähän oli vaikka mitä! Sovitin monet housut ja yhden tunika-takki-mekko-paita-whatever-hässäkän. Keikistelin peilin edessä sovituskopissa hässäkkä ja farkut päälläni ja yritin puhua itseäni ympäri vuoroin ostamaan vuoroin jättämään setin.
Aika harvoin se jättämään usuttava, onko se nyt sitten se olkapäällä istuva enkeli? voittaa. Kyllä se vaan yleensä on se ostamaan usuttava, joka kerää potin kotiin. Niin nytkin. Kiersin ja kaarsin kaupassa vielä vieden niitä loppuja vaatteita takaisin paikoilleen, mutta käteni eivät totelleet aivojen käskyjä enää viimeisten kahden vaatekappaleen kanssa. Ja jotenkin jalat veivät kassalle, ohi muotilehtiä lueskelleiden tylsistyneiden miesten. Seppälässä on sitten otettu kaikki huomioon ;)
Kotiin asti tuli siis uudet farkut ja se hässäkkä. Aivan ihanat vaatteet! Kotiin päästyäni olin jo ehtinyt perustellakin ostokset itselleni. Täytyyhän sitä syksyllä (tai talvella, kesällä tai keväällä tai ihan millon vaan ;) ) jotain uutta työvaatetta olla! Duh! Ja sitä paitsi, syksyn tulon auttamatonta ankeutta hivenen lieventää, että on jotain mielekästä jota syksyltä odottaa. Kuten uusia vaatteita kesäkuosien jälkeen. Tai uudet saappaat. Diih.
 August 12 Vuosisadan takaa Molemmat isoäitini ovat (olleet) kirjoittavaisia ihmisiä. Isänäitini, yhä elossa oleva isoäitini, Viipurin evakko, on minut pienestä asti kyllästänyt tarinoillaan ja valokuvillaan lapsuudestaan ja nuoruudestaan niin Viipurissa kuin aikanaan Helsingissäkin. Silti, kun isoäiti joitakuita vuosia sitten kirjoitti omat sotamuistelonsa, oli niissä paljon sellaistakin mitä en muistanut koskaan kuulleenikaan. Ei siis ihme, että nyt ahmin mummini elämäkertaa niin suurella mielenkiinnolla, sillä en muista mummini, joka kuoli ollessani yhdentoista, milloinkaan lapsuudestaan minulle puhuneenkaan. Tämä on kaikki minulle uutta! Isoäitini perhe oli melko varakas kauppiasperhe, ja minä tietenkin lapsesta asti muodostin kuvani viime vuosisadan alkupuoliskolta isoäitini melko etuoikeutetun elämän perusteella ja tarinat työläisten oloista ovat siksi tuntuneet aina lähinnä sadulta. Lähes sadulta se tuntuu nytkin, kun luen mummini elämäkerrasta vaasalaisesta työläisperheen elämästä, ulkohuusseineen, pesuvateineen, vedettävine siskonpeteineen ja penninvenytyksineen. Tuntuu lähinnä hurjalta, että mummini on elänyt sellaisissa ulkoisissa olosuhteissa - eikä suinkaan niistä millään ilmaise kärsineensä - kun minä tuota elämäkertaa luen täällä 166neliön omakotitalossani, kaksi autoa pihassani. Asuinolot ja polkupyörättömyys sikseen, mummini elämä on ollut mielenkiintoista. Mummin sisarukset jotka tunsin lapsena, mummin isä ja äiti joista en ole tähän asti tiennyt kuin suunnilleen nimen, saavat persoonan ja heräävät henkiin elämäkerran sivuilla, saavat toivomaan, että olisin voinut tuntea heidät. Etenkin isomummini kiehtoo suuresti. Matilda-mummosta olen jotain vähän kuullutkin omalta äidiltäni kyllä, mutta tähän asti hänkin on silti tähän asti ollut kaukainen ja sinänsä persoonaton. Mummin elämä kaikkiaan tuntuu kovin kaukaiselta omaan elämääni verrattuna. Täysin eri yhteiskunta, täysin erilaiset olot. Puhumattakaan siitä, mitä mummi kirjoitti äitinsä elämänvaiheista summittaisesti! Ajalta, jolla käytiin kiertolaiskoulua jos sitäkään. Ajalta, jolla lapsi saatettiin antaa kotiapulaiseksi sukulaisperheeseen. Ajalta, jolla palkka saatettiin maksaa kultana, joka menetti sittemmin arvonsa paperina. Ajalta, josta on vaikea löytää juuri mitään kosketuspintaa omaan maailmaani. Mutta mummi kirjoittaa mielenkiintoisesti. Toimittaja ja näytelmäkirjailija kun oli, oli sana hänellä hallussa ja proosa sen mukaista. Muistot lapsuudesta ja nuoruudesta eivät ole mitenkään yhtenäisiä, mutta mummi on maalannut pienistä paloista hauskoja ajan- ja paikankuvia. Hyväntuulinen huumorinpilke silmäkulmassa, kirjaimellisesti! Sillä ihmettelin aikani, miksi toisinaan pisteen päällä oli heittomerkki, tavalla jota en tietokoneella pysty edes toistamaan, kunnes jossakin yhteydessä tajusin, että mummini on silloin joskus 80-luvun alkupuoliskolla kauan ennen nykyhymiöitä heitellyt tekstinsä sekaan silmäniskuja! Oman elämänsä ohessa mummi on kirjoittanut paloja myös muiden häntä koskettaneiden ihmisten elämästä, luoden näin vähän laajempaakin kuvaa ajasta. Minua on hämmentänyt mm. avioerojen paljous siihen nähden että oikeasti luulin niiden olleen vähintäänkin harvinaisia tuohon aikaan ja aikaisemmin! Ja löytyypä sieltä varsin erikoisia tarinoita esi-isistäni ja -äideistäni muutenkin - selittää ehkä monta asiaa minussa ;) Yksi ehkä vähän ihan oikeasti selittävä tekijä on mummini sukujuurien sijoittuminen Suomen kartalle. Olen aina tiennyt olevani neljännekseltäni savolainen (joskin oikeasti tuokin juuri ehti jo siirtyä Helsinkiin luoden kolmesta stadilaispolvestani ensimmäisen) ja neljännekseltäni viipurilainen. Mutta kun ihan tarkkoja ollaan, on minussa tuota savolaista/karjalaista tai savon-karjalaista verta enemmänkin, sillä mummini äiti on kerimäeltä kotoisin ja siellä ja Viipurissakin elämäänsä elänyt jonnekin ajalle ennen mummini syntymää. Joten mummini oli yhtä vaasalainen kuin isoisäni helsinkiläinen ja voin oikeammin juureni laskea niistäkin polven verran kauemmas. Toisaalta, isoäitini äiti taas oli vaasasta päin, joten samaa poikittaisakselia menivät molempien isoäitieni äitien elämät, vain toisinpäin. Ehkä se tasaa potin ja tuo minuun sittenkin sen palan myös pohjalaista? Miksi sillä sitten on merkitystä? Eihän sillä tavallaan olekaan, jos sen niin tahtoo ajatella. Mutta minua kiinnostaa. Minut on kasvatettu tuntemaan isäni puolen juuret, tietämään mistä olen tullut, vaikka tosiaan laskennallisesti kolmannen polven stadilainen olenkin (ja nurtsilaistumiseni on puhtaasti in situ). Minua kiinnostaa myös se, mitä on ollut ennen minua. Mummin elämäkerta on seissyt silti lukemattomana hyllyssäni vuosia, pikkusiskoni on patistanut sitä lukemaan. Jollain "se on niin paksu, luen sen joskus kun on aikaa"-verukkeella se on tähän asti jäänyt avaamatta. Mutta nyt, nyt se on tuossa ja se on mitä mielenkiintoisinta, todellakin. Toivon että omat lapseni sen joskus lukevat, vaikka ovatkin vielä kauempana mummini ajan maailmasta kuin minä. Tämän jälkeen minun esihistoriastani puuttuu enää se viimeinen neljännes, äitini isän suvun tarina, joka myös jää saamatta. Ukki ei kertonut elämästään mummia enempää, muttei sitä myöskään koskaan kirjoittanut mihinkään. Useimmat kai eivät kirjoita, meillä on ehkä vähän outo suku, molemmin puolin. Itse toivon ätini joskus kirjoittavan oman elämäkertansa, vaikka paljon siitä onkin ihan suullisesti meille jo siirtynyt. Ja minä, hehe, ilman varsinaista elämäkertaanikin lapseni hukkuvat kirjallisiin tuotoksiini kuoltuani, elleivät tyynesti polta sitä kaikkea mukanani ;) Mutta tytöstä taitaa polvi vaan paheta - esikoinen on aloittanut päiväkirjojen täyttämisen jo pari-kolme vuotta nuorempana kuin minä... August 08 Madonna-massassa Torstai valkeni aurinkoisena. Autoon otettiin mukaan reppu, johon oli pakattu kollarit ja kamera, vietiin tosikoinen hoitoon ja ajettiin duuniin. Hyppäsin autosta työpaikan luona ja mies jatkoi matkaa omalleen. Puolen tunnin päästä tuli mieheltä tekstari: "Älä vaan sano... onhan sulla liput mukana?!" Juu ei ollut... Meidän piti lähteä suoraan duunista stadiin, mutta kuinka ollakaan, mies joutui käymään kodin kautta, hakemassa ne liput, ajoi auton meidän työpaikan talliin ja viiden jälkeen lähdettiin kohti Stadia. Syötiin asematunnelin Chillissä, jonka asiakaspalvelu(ttomuus) meinasi kiehauttaa jo vähän, haettiin Alepasta jätskit jälkkäriksi ja pari vesipulloa ja lakupussi eväiksi ja lähdettiin kävelemään kohti Jätkäsaarta. Stadiin tullessa oli juna täynnä väkeä, jonka lauseenpätkistä kävi ilmi sama päämäärä. Ja koko Stadi oli täynnä porukkaa, joka virtasi puroina kohti Jätkäsaarta, muodostaakseen siellä lopulta leveän virran. Käveltiin Kalevankatua osana yhtä puroista ja vaikkei kukaan tunnelmaa sinänsä siinä nostattanutkaan, kyllähän se jo siinä alkoi vähän kohota.   Jos vähän olikin arveluttanut se väenpaljous ja hirvittänyt potentiaalinen tungos ja pitkät jonotukset, oli kyllä arveluttanut ja hirvittänyt turhaan. Sisälle alueelle mennessä oli matkalla yksi pullonkaula, kohdassa jossa toisella puolen oli Turku/Kotka/jne. merkittyjä bajamajoja ja toisella puolen fanituotekoju. Sisäpuolella pääsi liikkumaan vielä siinä seitsemän pintaan erittäin hyvin, ja löydettiinpä vielä perältä yksi anniskelualuekin, johon ei vielä ollut jonoa - baariteltoille tosin kyllä. Juotiin yhdet pikku-Fresitat ajankuluksi - kalleimmat ever!   Joskus vähän ennen yhdeksää alettiin lampsia B-katsomoon päin. Silloin ei liikkuminen enää ihan niin iisiä ollutkaan, kun jengiä istui ja makoili pitkin aluetta niin että sai loikkia yli jotta pääsi etenemään, ja lopulta löysi järkkäri-polun B-katsomoon. Sielläkin oli väki vielä istuallaan, mutta alkoi juuri nousta seisomaan kun tultiin. DJ Plan eli kukalie oli lämppärinä ja soitti sitä sellaista yökerho-danceteknoa, jota ehkä just tanssii yökerhossa muutaman jälkeen, mutta muuten ei minuun iske ei yhtään, joten ihan hirveästi se ei minua lämmittänyt. Kunnes DJ vaihtoi sellaiseen Please don't stop the music ja Pokerface -tyyppiseen settiin.   DJ lopetti yhdeksän aikaan jotenkin konserttiklassisesti biisiin It's gonna be a good night vaimikäsenytolikaan ja alkoi Madonnan odotus. Jota kesti 40 minuuttia, mikä oli melkoisen pitkä aika vain seistä paikoillaan ja odottaa, taustamusan pitäessä yllä jonkinlaista fiilistä. Siihen mennessä kun aurinko laski ja Madonna viimein tuli lavalle, oltiin jo oltu jalkojemme päällä kertaakaan istahtamatta melkein neljä tuntia. Kerran siinä odotteluaikana kyykin hetken kyykkypallossa selkääni lepuutellen. Mutta kun Madonna viimein aloitti shownsa, unohtui seisomisen epämukavuus melkoisen kokonaan ;)  Madonna aloitti valtaistuimelta ja jatkoi valkoisella Rollsilla tai jollain ja siitä se setti lähti. Muutama (niukkojen ;) ) vaatteiden vaihto ja hengähdys välillä, mutta sitten jatkoi teräsmimmi taas showtaan. Kyllä se on oikeasti aikamoinen, viisikymppinen nainen, kun vetää tuollaisen huikean parin tunnin tanssi&laulu-shown muutaman päivän välein! Itsellä kun väsähti kädet aina kun vähän pitempään koitti ylhäällä taputtaa, eikä edes yhtä biisiä jaksanut läpi pomppia. Toisaalta, minun jalkojani uuvutti vähän se, että olin melkein koko kaksituntisen staattisesti varpaisillani, että näin jotain joidenkin pitkien heebojen takaa.  Vaikka B-katsomossa olikin, olihan se lava sen verran kaukana, että Madonnan tunnisti kyllä ja kuvia ja videoita sai kyllä (vaihtelevalla laadulla...), mutta eihän niitä kasvoja siitä nähnyt. Siksi tuli katseltua aika paljon toista sivuscreeniä. Siitä näki kasvot ja ilmeetkin. Madonnan yleisilme vähän yllätti. Näytti siltä, että hänellä oli itselläänkin oikeasti ihan kivaa. Jotenkin perusilme oli sellainen lämpimän oloinen hymy, silmätkin hymyilivät. Vasta ihan lopuksi näkyi kasvoilta kyllä väsymys. Joten en minä ollenkaan diivailuna pidä sitä, että kun Game oli Over se tosiaan oli sitä, ilman encorea.   Yleisö hyväksyi konsertin loppumisen melko mukisematta. Vähän yritystä oli saada Queen of Pop vielä kerran lavalle, mutta se tyrehtyi nopeasti, kaipa sana jostain kiiri, että ei oo ei tuu. Joten väkijoukko alkoi valua ulos alueelta. Tasaisena virtana, jonka kärki olisi voinut johdattaa loppujoukon suunnilleen mereen, niin automaatiolla sitä vain kulki ihmisvirrassa. Mitään ahtautumista ja tungosta ei silti syntynyt, virta vain kulki rauhallista kävelyvauhtia täyttäen ydinkeskustan kadut. Kalevankatu oli hauskan näköinen, kun talojen välisen kadun täytti kokonaan ihmismassa. Käveltiin virran mukana kohti Rautatieasemaa. Kampissa jostain baarista tulvi True Blue ja aloin tietysti laulaa mukana. Musiikki feidasi baarin jäädessä taakse, mies huomautti, että meni jo, mutta minä olin jäänyt laulamaan sitä eteenpäin "yhdessä" meidän takana kävelleen naisen kanssa :D Melkein tunti siinä kului ennen kuin oltiin Rautatieasemalla ihmettelemässä, mistä lähtee seuraava lähijuna, jolla päästään Pasilaan. Laituri oli täynnä väkeä, junan ovet olivat kiinni, vaikka aikaa lähtöön piti olla enää pari minuuttia. Joten juna lähti viimein yhden aikaan, kymmenisen minuuttia myöhässä. Junassa istuin ensimmäistä kertaa kuuteen tuntiin. Istuin hetken aikaa junan portailla, kun eihän siellä vaunussa istumapaikalle oikein ehtinyt. Automatkalla kotiin väsytti, vaikka olo oli muuten mukava hienon kokemuksen jälkeen. Hämmästyin kuitenkin huomatessani yhtäkkiä siinä autossa, että päässäni soi Madonnan biisien sijaan YHÄ päivällä jo duunissa soinut mieleen pahasti jämähtänyt "Fuck you, fuck you very very muu-uu-uch...". Siinä on siis todella tarttuva melodia! Kaiken kaikkiaan, kyllä oli erilainen ja paljon hienompi konserttikokemus kuin joku Stadion-konsertti, vaikka nekin hienoja on olleen. Mutta se väenpaljous ja paikan avaruus - ja kirkas sininen taivas ja kuutamo sen jälkeen - loivat ihan toisenlaisen tunnelman koko hommaan. [Kuvia myös flickrissä ja videoita meidän galleriassa.] August 04 Unta ikävä Toinen aamu aikaista ylösnousua. Tosikoinen oli vielä vaikeampi saada hereille kuin eilen aamulla, sillä ei se ensimmäinen aikainen aamu vielä hänenkään rytmiään palauttanut. Illalla sai vaihteeksi kunnon raivarinkin, mutta vielä rauhoittumisen jälkeenkin kesti aikansa että nukahti. Varmaan vasta puoli yhdentoista aikaan. Minä puolestani luin sohvalla puolille öin, kun ei vaan nukuttanut aamuväsystä huolimatta. Elimistö elää vielä ihan lomarytmiä. Ei siinä mitään, jos olisikin sitten puolen yön jälkeen edes nukkunut hyvin aamuun. Mutta kun ei. Kissa heräsi siihen että kävin veskissä ja keittiössä ennen sänkyyn menoa eikä halunnut rauhoittua takaisin nojatuoliinsa millään. Tuli meidän sänkyyn kiehnäämään ja lopulta nukahti siihen joskus yhden pintaan, jolloin nousin vielä kantamaan sen sinne nojatuoliin. Ei siinäkään vielä mitään, jos sen jälkeen olisin nukkunut kellonsoittoon asti sikeästi, mutta kun ei. Ensinnäkään en nukkunut sikeästi vaan hyvin levottomasti ja toiseksi toissayön niin hyvin nukkunut miukuliini heräsikin viime yönä puoli viiden aikaan monkumaan kai ruokaa. Sillä oli kuivamuonaa kupissa kyllä, ja periaatepäätös on, että yöllä sitä ei nousta ruokkimaan, joten yö on pärjättävä kuivamuonalla. Mutta kerro se kissalle, joka haluaa parempaa! Mies nousi viemään kissan ruokakupilleen, näytti että tätä syödään nyt. Ja taisi se jotensakin asian ymmärtääkin, ja popsi muutaman murusen tai jotain. Minkä jälkeen se ei tietenkään halunnut nojatuoliin vaan tuli jälleen hyörimään meidän sänkyyn. Ja siihen se lopulta nukahti taas meidän väliin kuin lapsi. Mutta minäpä en enää nukahtanut oikeastaan ollenkaan, kunhan torkuin - kuten aina kun meidän sängyssä on ylimääräistä väkeä. Ja kuin lapsi jäi kissa vetelemään sikeitä Lassin ja Leevin tiikeriä muistuttavaan asentoon meidän noustessa. Niin eppii! Joten siis noin neljän huonosti nukutun tunnin jälkeen nousin toiseen työaamuun tuttu ajatus päällimmäisenä: "millon mä saan nukkua? mä haluun lomaa, että saan nukkua!". Masentavaa on, että vaikka tiedän tämän helpottavan jossain vaiheessa sen verran, että edes iltaisin alkaa nukuttaa pikkuisen aikaisemmin, ei aamuheräämiset helpotu kuin marginaalisesti. Koska on seuraava loma että saa nukkua? Duunissa sinänsä on jees - töitä vaan joutuu tekemään ihan väärään aikaan vuorokaudesta... August 03 Loman jälkeen arki Päivä valkeni harmaana, mitä tosin en tiennyt vielä miehen noustessa 6 minuuttia ennen oman kelloni soittoa. Enkä oikeastaan vielä kelloni soidessakaan, sillä vedin peittoa korville ja pidin silmälaput tiiviisti silmillä kunnes kelloni päästi hirveän pärähdyksensä ja sormeni läppäsi hälytyksen pois. Matalasti valittaen vedin lapun silmiltäni ja vääntäydyin melkein istumaan, vain pudotakseni jälleen kaksinkerroin sängylle kuten aina. Siitä jalka kerrallaan lattialle, ja lopulta väänsin vastentahtoisen vartaloni seisomaan asti. Hetken seisoin vähän epävarmana sängyn vieressä hieroen unihiekkoja silmistä. Vatsani ilmoitti, ettei se tahdo vielä olla hereillä, tuli heti vähän huono olo. Tassuttelin kuitenkin sisulla keittiöön ruokkimaan edes kissan sillä välin kun mies laittoi kahvin tippumaan. Ja aamupesulle ja herättämään tosikoista myös. Yritin herätä lämpimässä suihkussa samalla kun jeesailin tosikoisten hiustenpesua. Aivoni olivat vielä aivan unessa, en meinannut edes ymmärtää mitä tosikoinen minulle puhui. Pakotin lopulta itseni pois suihkusta. Vilkaisin ulos keittiön ikkunasta, vilkaisin lämpömittaria. Ei näyttänyt sää lupaavalta, joten farkut jalkaan vaan alunperin suunnitellun hameen sijaan. Jotenkin sain vaatteet päälleni ja menin kahvimuki kädessäni laittamaan vähän meikkiä naamaan ja lakkaa hiuksiin. Kerättiin tosikoisen hoitoreput ja sadekamppeet ja muut, tietokoneenikin sentään muistin, ja laittauduttiin ovesta ulos ja autoon, kohti päiväkotia. Päiväkotikin oli ensimmäistä päivää auki kesätauon jälkeen. Eteisessä odotti iloisena yksi hoitajista, jolle tosikoinen heti ehätti kertomaan, miten meillä on nyt kissanpentu. Kuulumisia vaihdettiin sen verran kuin siinä pikaisesti ehdittiin. Matkalla autolle mies kysyi, oliko siellä uusi hoitaja aloittanut, kun eteisessä istui toinenkin nainen. Mutta ei, olin bongannut naisen jalasta siniset muovit ja naisen vieressä seisoneen lapsen punaiset silmät. Siellä taisi olla aloittamassa uusi lapsi, ei hoitaja. Sitä se syksyllä on. Ajettiin miehen kanssa duuniin, samalla kyydillä mennään vielä tämä viikko ja osa seuraavaa. Taivas oli yhä harmaa ja ulkona oli viileää, mutta kello ei ollutkaan vielä edes kahdeksaa, kun jo kävelin työpaikan ovesta sisään. Matka kesti alle puoli tuntia näin kesäaikaan ilman ruuhkaa. Toista se on taas ensi viikolla, luulen, tai viimeistään sitä seuraavalla. Töihin tullessa olin ihan sitä mieltä, että ensimmäisenä työpäivänä loman jälkeen riittää varmasti, että tulee paikalle - ei kai konetta tarvii heti avata?! Yllätyksekseni olinkin jo yhdeksään mennessä ehtinyt käydä läpi pinon meilejä ja kymmeneen mennessä vielä lisää ja lounaaseen mennessä olin siivonnut koko inboxini ja tehnyt monta asiaa. Ja samalla ehtinyt kuitenkin vaihtaa kesäkuulumiset duunikavereiden kanssa ja esitellä Lumon kuvat ja piipahtaa sisäpihalla toteamassa että ulkona oli yhä kylmä. Hämmentävän tehokasta ensimmäiseksi työpäiväksi! Loma taisi ajaa asiansa ja ladata ne akut. Nyt on enää sisällä kylmä, kyllä olisikin ihanaa voida istuskella tuolla ulkona auringossa! Pitihän se arvata, että kun olen jumissa toimiston neljän seinän sisällä, alkaa taas lämpimät säät. Ehkä tuolla himassa ehtii vielä vähän pihalle nauttimaan valosta ja lämmöstä duunipäivän jälkeen. Kun on ajoissa tullut, voi ajoissa lähteä. Mutta voi sitä aamutuskaa! Se on melkoisen kova hinta ajoissa olemisesta... August 02 PilvetPilvet nuo lunta maahan pudottelee. Seikkailuistaan noista ei kertoa ne voi. Siellä ne ylhäällä, me täällä alhaalla. by esikoiseni, talvella 2009 Kisuvauvan kanssa Illalla esikoisen mentyä jo nukkumaan parvisänkyynsä painelee Lumo tyttären huoneeseen, yrittää kiivetä tikkaita ylös ja alkaa maukua surkeasti, kun ei pääse. Kisun saa hakea tyttären huoneesta pois moneen kertaan, ja kun se huomaa että minä huomaan että se hiippailee taas tytön huonetta kohti, säntää kisu kolmosvaihteella karkuuna johonkin nurkkaan :D Lumo on sinnikäs, mutta oppii lopulta - eilenkin se jäi lopulta vaan päivystämään esikoisen huoneen viereen, kunnes kyllästyi ja tuli sinne missä minä ja mutsi oltiin hereillä vielä. Lumo on hurjan seurallinen, se haluaa aina olla samassa tilassa ihmisten kanssa, vaikkei joka hetki haluaisikaan tulla silitetyksi tai leikkiä. Eilen Lumo oli ensimmäistä kertaa yksinään täällä kotona tovin, ehkä tunnin, puolitoista. Kun tultiin kotiin, se luimuili meitä kiipeilypuunsa ylimmältä tasolta, silmät vähän viirulla ja korvat luimussa. Silittelin sitä vähäsen ja jonkin ajan kuluttua se kiipesi puusta alas ja kömpi esikoisen viereen sohvalle. Siinä ne köllivät vieretysten, esikoisen lukiessa kirjaa.  Kaikkien lasten tavoin Lumo rakastaa leikkiä. Se vaanii ja metsästää leluja ja välillä häntäänsä (luulin, että vain koiranpennut jahtaa häntäänsä :D ), se menee ylös ja alas kiipeilypuutaan, kieppuu työtuolini jaloissa ja tyttöjen säkkituoleissa. Tyttäret ja mies jaksavat leikittää Lumoa kunnes se on itse niin puhki että kömpii johonkin nojatuoliin tai puuhunsa nukkumaan. Minä en näemmä jaksa leikkiä kissan kanssa sen enempää kuin lastenikaan ;) Minun osani kisun kanssa tuntuu olevan sama kuin lastenkin: perushuolto ja haliminen. Perjantaina käytin Lumon eläinlääkärillä ensimmäistä kertaa, kun kisuliinille annettiin ensimmäinen rokotus. Lumosta lähti hurja ääni, kun lääkäri yritti pistää piikkiä sen peppunahkaan! Ja ekat yritykset jäikin yrityksiksi, minun otteestani se pääsi aina pois, vaikka kuinka koitin pidellä. Toisen hoitajan sylissä se ei rimpuillut eikä pyristellyt ollenkaan ja lekuri sai viimein annettua rokotuksen. Pelkäsin, että Lumo olisi minulle kovinkin loukkis episodista, mutta ei se ollut :) Iltaisin Lumo nukahtaa pian tyttöjen mentyä nukkumaan, mutta heräilee jälleen puolilta öin kuin vauvat ikään. Päivisin Lumo menee kyllä syömään ja tarpeilleen omatoimisesti - tykkää tosin syödä samaan aikaan meidän kanssa ja söisi mieluiten pöydällä meidän ruokia tietenkin :D Mutta tuolloin puolen yön aikaan se vaeltelee meidän perässä tai eksyksissä ympäriinsä jo ollaan jo itse nukkumassa, vaikka sillä on silloin nälkä. Lumolle pitää siis tehdä puolen yön aikaan iltatoimet kuten lapsille. Ensin kannan Lumon keittiöön ruoka- ja vesikupille ja kyykin vieressä seurana. Lumo tsekkailee vähän väliä, etten ole kadonnut mihinkään. Sitten se tassuttelee luokseni ja kannan sen vessaan tarpeilleen. Sieltäkin se kuikuilee, että pysyn ovenraossa ja tassuttaa luokseni kun on saanut asiansa hoidettua. Jolloin kannan sen nojatuoliinsa ja silittelen sen uneen - ellei katti ole vielä liian virkeä jolloin jätän sen touhuilemaan vielä toviksi ja se menee kyllä itse jonnekin nukkumaan lopulta. Usein ennen yöunille nukahtamistaan Lumo käy vielä meidän ja mutsinkin sängyissä mönkimässä. Kävisi varmaan tyttöjenkin sängyissä jos ne ei olisi siellä ylhäällä. Viime yönä mies tuli polttareista kotiin aamuyöstä ja Lumo heräsi siihen eikä meinannut millään malttaa nukahtaa takaisin. Mies kantoi sen meidän sängystä nojatuoliin vaikka kuinka monta kertaa, mutta kisuliini-vauva nukahti lopulta meidän väliin kehrättyään siinä ensin kuin rukki, ja kannoin sen nukkuvana omaan petiinsä kuin vauvan ikään. Vaikka tuollaiset karva-vauvat ovatkin toisaalta paljon omatoimisempia kuin ihmisvauvat, on noiden hoivaamisessa paljon samaakin. Etenkin kun kisuvauva on luonteeltaan tuollainen kuin Lumo on. Mitä leikkisin ja ihmisrakkain ja lempein olento! Nytkin se tuossa villin leikkisession jälkeen ensin pesi itsensä mahallaan lattialla makoilevan esikoisen käsivarsien välissä ja jäi sitten siihen torkkumaan. Parempaa kissaa ei olisi meidän perhe voinut saada :)) |
|
|
