Kissan uudet ulottuvuudet

Lauantaiaamu alkoi nyt jo totuttuun tapaan ratsastustalleilla. Tällä kertaa meidän perheestä ei hevosen selässä ollut vain yksi tyttö vaan kaksi, tai oisko kuitenkin tyttö ja nainen ;) Nimittäin minä pääsin ratsaille tunnilla myös, siellä yhdessä noiden ala-asteikäisten tyttöjen kanssa :D Ai että se oli ihanaa, päästä hepan selkään, aloittaa harrastus josta haaveilin nuorena, mutta sain vain maistiaisia.

Kävin torstaina yhdellä tunnilla vähän kokeilemasa, miten se ratsastus oikein sujuukaan piitkän tauon ja vähäisen taustan kanssa ja koska tunnille ei kuitenkaan vakituisesti pystytä vielä ottamaan yhtä lisää, sovittiin että ratsastan esikoisen alkeiskurssin loppuun siellä noiden tyttöjen seassa. Ihan hauskaa sinänsä, se on nyt vähän niinkun esikoisen ja minun yhteinen harrastus ja juttu, kun käydään samalla tunnillakin. Tosikoisella ja minulla yhteinen juttu on tanssi, tosin ei tosiaan käydä samoilla tunneilla :D

Torstaina lainasin esikoisen kypärää tunnille, mutta nyt kun ratsastettiin yhtaikaa oli kypärä tietty tyttären päässä. En ehtinyt omaa hommata tässä välissä, joten jouduin vielä tänään tyytymään kollektiivikypärään tallilta, huivi välissä ja toivoen, ettei sieltä tartu täitä päähän... Tunnin jälkeen lähdettiinkin sitten tyttärien kanssa kauppoihin, mm. ostamaan minulle omaa kypärää. Ja ah niin monta muuta asiaa! Melkoiseksi varusteluksi on tämä elämä mennyt yhtäkkiä!

Itselleni ostin Idän Ratsusta kypärän lisäksi hanskat, housut ja raipan, esikoiselle niinikään raipan ja keinonahkahanskat, samanlaiset kuin minulle. Me ollaan nyt muutenkin sitten kyllä tyttären kanssa melkoisia samiksia, sillä lisäksi vielä samalla kun ostin itselleni Budget Sportista takin ratsastusta varten, ostin tyttärelle samanlaisen. Itselleni mustan kokoa 36, 9-vuotiaalleni samanlaisen punaisen kokoa 34! Samankokoisen sportti-teepaidan tytölle ostin myös. Mutta hurjimmalta melkein tuntui ostaa hänelle sisäpelikengät kokoa 37,5... Vähän reilut, muttei kuitenkaan liian reilut! Hurja miten se on jo iso tyttö!

Kauppareissun muuhun agendaan kuului myös kissanhiekkaa ja -ruokaa. Toki myös sisäpelikengät tosikoisellekin ja pienennytettävänä olleen vihkisormukseni noutoa kultasepänliikkeestä, mutta jotenkin enimmäkseen tuntui koko ostoslista enempi eläimiä kuin ihmisiä koskevalta, vaikka ratsastusvarusteet tietty tulevatkin ihmisten eikä hevosten päälle. Miten tässä näin on käynyt?

Lapsena ja teininä rakastin eläimiä kuten useimmat tytöt rakastaa. Halusin joskus koiraa kovastikin, mutta sellaista ei meille(kään) otettu, sen sijaan kani otettiin, kun olin jotain 8. Sen kohtalona oli sairastua pahasti alle kolmivuotiaana ja se oli pakko lopettaa. Itkin pupuani pitkään enkä varsinaisesti halunnut enää uusia eläimiä. Mutta siskoni muuti tilanteen saamalla tahtonsa läpi ja meille tuli kummitätini silloiselta "pupufarmilta" kaksi uutta sekarotuista kania kotiin kun olin kuudentoista. Tuon pupun annoin pois mennessäni naimisiin kolmisen vuotta myöhemmin, mitä olen sittemmin katunut kovastikin, siis sitä että annoin pupun pois.

Luulen, että nämä luopumiskokemukset jättivät minuun oman jälkensä suhteessa eläimiin. En halunnut enää eläimiä, koska niistä joutuu luopumaan. Enkä halunnut ratsastusharrastusta meidän perheeseen jostain selittämättömästä syystä. Mutta nyt meillä on kissa ja minä ja esikoinen ratsastetaan jo molemmat. Eläimet ovat yhtäkkiä taas osa elämääni ja nautin siitä täysin siemauksin!

Työpäivä asiakkaalla oli takana, musta mersu toi minut hotellilleni. Vaihdoin pikaseltaan hameen verkkareihin ja korkokengät lenkkareihin ja suuntasin ulos vain pankkikortti, ajokortti, huoneavain ja kännykkä taskuissa, asetellen kuulokkeita korviin ja mp3-soitinta ja päälle. Green Dayn vauhdittamana lähdin varovasti juoksemaan joen vartta pitkin auringon lämmittäessä mukavasti. Olo oli hyvä ja askel kevyt vähän eilisestä jumittavista pohkeista huolimatta.

Juoksin eteenpäin keuhkojani seuraillen. Eihän siitä flunssastakaan ole vielä kauan ja ääni on vielä painuksissa ja juokseminen on muutenkin ollut raskasta noille keuhkoilleni viimeiset puolitoista vuotta. Joten koitin ottaa kevyesti. Reilun vartin ehdin juosta, sitten alkoi tuntua tuttu pisto keuhkoissa, ei vielä kivuksi asti, mutta sieltä se alkoi. Joten kevensin kävelyyn, virtuaaliseen sauvakävelyyn oikeastaan. Senkin uhalla että näytin täysin dorkalta, leikin sauvakävelyä samalla kun pistelin reipasta kävelyä eteenpäin.

Suuntana minulla oli Kokkolan huisi keskusta, sillä kuten sanottua, osa vaatteistani ja hiuslakkanikin oli jäänyt kotiin. Ihan tarkalleen ottaen minun oli tarkoitus vain hakea HenkkaMaukasta itselleni musta toppi, jostain lelukaupasta lapsille jotain ihan pientä ja ruokakaupasta hiuslakka ja siideri. Viimeisin toimi, ihan lopuksi hain Siwasta hiuslakan, Elovena-juoman ja tölkin Crowmooria, joka on tuossa vieressäni avattuna. Mutta virtuaalisauvakävelyn ja Siwan väliin mahtuu paljon.

Mick'sissä oli ihana mekko. Jonka jätin kauppaan, ehkä ensisijaisesti siksi, että olin vielä sen verran hiessä lenkistä ettei viitsinyt alkaa sovittaa vaatteita. Kiertelin kaupassa muistuttaen itseäni, että olen vain hakemassa mustaa narutoppia. Ja selvisin sieltä ulos, meinasin lähteä oikeaan suuntaan, kun Click's kenkäkauppa imaisi minut magneetin lailla sisäänsä. Katselin ihania saappaita, muistuttaen itselleni, että niitä on kotona jo aika monta paria. "Muttei juuri tuollaisia!" huusi ääni sisälläni. Pakenin noin about viimeisen järjen hipun voimin kaupasta.

Vain mennäkseni sinne HenkkaMaukkaan etsimään sitä toppia. Kaikki meni ihan hyvin aluksi. Löysin topin enkä katsellut muuta. Kunnes tulin ajatelleeksi, että voisin kyllä viimeinkin ostaa ne uudet verkkaritkin, joita olen tarvinnut jo jonkin aikaa. Siitä vierestä löytyi toppaliivejä, sellaista olen halunnut jo kauan ja kun siinä oli juuri ideaali malli, ohhoh. Sellaisia oli lapsillekin, melkein ostin, mutten ihan. En vielä H&M:stä. Sieltä lähti mukaan tosin esikoiselle teepaita ja kollaritakki - molemmat oikeaan tarpeeseen.

Tosikoiselle ei ollut kuitenkaan vielä mitään, joten jouduin kiertämään monta muutakin kauppaa. Lopulta tarttui matkaan hällekin teepaita, ja lapsillekin ne toppaliivit. Ja huivit koko tyttököörille. Joku ihmeen like mother like daughters -päivä mulla, mutta toisaalta, tunnen tyttäreni tai ainakin luulen tuntevani ja villi veikkaukseni lienee, että toppaliivini olisi joka tapauksessa aiheuttanut "mä haluun kans"-kuoron kotona. Eihän se tarkoita, että olisi pakko ostaa, mutta olihan ne aika mageita. Voi olla, että vähän turhia, mutta lienen vähän stressaantunut ja ikävissänikin, annettakoon shoppailuni anteeksi. Joohan.

Tsippailin sitten lopulta vähin äänin hotellihuoneeseeni, mukanani kolme vaatekassia, lienee ollut koomista. Lähtee reippaana lenkille, palaa ostosten kanssa ;) No mitäs tuosta, en minä ennenkään ole välittänyt muiden mietteistä. Olin minä silti ihan iloinen, että saatoin vain luikahtaa respan ohi huomaamattomasti, sillä olin jo lähtiessä kysynyt sen, mitä pitkin. Eli että onko hotellin w-lanissa tiettävää hitautta. Ei kuulemma ole. Ei olekaan, ei. Ei enää Firefoxilla. Google Chrome oli täydellisen mahdoton, ei ladannut sivuja ollenkaan.

Hassua muuten, että minun on oikeasti vähän ikävä perhettäni, vaikka olen ollut poissa vasta vuorokauden. Työreissussa on tälleen iltasella varsinkin sangen yksinäistä. Jos ehkä joskus tämä hiljaisuus ja rauha maistuukin, ei tämä useimmiten mitään suurta herkkua ole kuitenkaan. No, huomenna kotiin. Ei nämä minun reissuni onneksi yleensä ole kuin muutaman yön keikkoja.

Ah niin rakastamassani Kokkolassa. Ei sillä, ei paikassa nyt mitään vikaa, ihan kaunishan tuo kaupunki tuossa ympärillä on, etenkin se vanha puuosuus siitä. Huomenna suunnittelin käyväni vähän juoksemassa siellä, kun viimeksi se tuli jo katseltua läpi kävellen. Tyttärille tosin pitäisi myös ehtiä jossain välissä keksiä jotain tuliaisentapaista, jotain olen aina koittanut viedä, kun olen yön yli reissussa. 

Pitkän päivän aamu alkoi osaltani sangen kiukkuisesti. Minua on alkanut ihan tosissaan ottaa pattiin, ettei viikossa ole yhtään aamua, jolloin saisi nukkua pitkään! Enkä voi oikeastaan syyttää edes harrastuksia siitä - vaikka meillä todellakin nyt onkin sekä lauantaina että sunnuntaina harrastusmenoa jo kymmeneltä - vaan kissaa ja lapsia. Kissa herättää meidät viikonloppuisinkin puoli seiskalta, eihän se tiedä arjesta ja vapaasta mitään. Ja jos ei se ehkä minua vielä niin kamalasti häiritsekään, lasten mekastus viimeistään puoli kasin maissa kyllä. Tänäänkin nousin lopulta niiden yhtäjaksoiseen nahisteluun.

Yleensä meillä nukutaan yöt (paitsi ehkä satunnaisesti uneton minä). Mutta sehän on parhaimmillaankin vain yleinen suuntaviiva lapsiperheessä. Silloin kun lapset oli pieniä - jos nyt jätetään vauva-aika kokonaan omaan luokkaansa - etenkin esikoinen heräili öisin usein pahoihin uniin. Tosikoinen vähän vähemmän, mutta kyllä hänelläkin oli yhteen aikaan tapana kömpiä meidän sänkyyn melkein joka yö, vaikka siitä sitten takaisin omaansa aina kannettiinkin. Mutta nyt kun nuo ovat jo noinkin isoja, on jo sentään enempi harvinaista, että jompi kumpi tulee meidän väliin yöllä.

Joskus kuitenkin. Kuten viime yönä. Tosikoinen pelmahti meidän väliin miehen herättyä jostain syystä käymään veskissä, ja säikäytti minut pahan päiväisesti. Hiipi huoneeseen hiljaan kuin kissa - on oikeasti täysin taas pielessä sanonnat, sillä eihän hiiret suinkaan ole hiljaisia vaan niiden jalat rapisevat, mutten sen sijaan tiedä mitään mikä liikkuisi yhtä aavemaisen hiljaa kuin tuo meidän kissa. Paitsi tosikoinen viime yönä. Kun istahti sänkyni jalkopäähän kuin olisi pudonnut katosta ja lähes aiheutti minulle sydärin.

Ei kuulemma saanut unta. Mielenkiintoinen konsepti kello viisi aamulla, vai mitähän se olisi ollut, jotain sinne päin. Ehkä tuo miehen yöllinen vessareissu käynnisti dominoefektin, jonka ensimmäinen palikka oli kenties herkässä univaiheessa ollut tytär, joka siis heräsi iskän ääniin. Vaikka tuo hiljaa liikkui hänkin. No kuitenkin. Tytär oli siis minun kainalossani ja liikettä havainnut kissa naukui oven takana, tahtoi myös mukaan geimeihin.

Kun tuo katti naukuu oven takana, ei me miehen kanssa nukuta. Aika pieni ääni sillä vielä on, mutta lienee joku tällainen äiti/isä-feature, joka meissä on lasten vuoksi aktivoituneena niin ettei uni tule, jos joku lapsista - tai kissa - itkee. Joten mies nousi sängystä uudestaan tekemään jotain kissalle, ettei naukuisi, kait koitti saada sen rauhoittumaan takaisin johonkin lempipaikoistaan jotta saadaan kaikki nukuttua. Samalla usutin tosikoisenkin takaisin omaan sänkyynsä, kun oli iskä pystyssä saattamaan sinne.

Tytär palasi omaan sänkyynsä ja nukkui aamuun. Mies palasi omaansa, mutta meidän ei käynyt ihan yhtä hyvin kuin tosikoisen. Mikä on erittäin tyypillistä, kun jompi kumpi lapsista on keskellä yötä herättänyt, olkoonkin että nyt meni kenties toisin päin miehen osalta se kuka kenetkin herätti. Vaikea sanoa, miten aamuyö siitä olisi jatkunut ilman kissaa, sillä kissa on ja sekoitti viime yönä lopun pakan.

Eihän se nimittäin halunnut jäädä mihinkään nukkumaan yksin vaan palasi naukumaan oven taa, jolloin hellämielisenä päästin sen meidän sänkyyn. Viiden aikaan on enää puolisentoista tuntia nukkuma-aikaa jäljellä muutenkin. Sitä paitsi elättelin toivetta, että kisu nukahtaisi meidän sänkyyn tai vain kyllästyisi kun me nukutaan ja lähtisi pois, jolloin saataisiin kaikki kuitenkin nukkua. Useimmiten melkoista toiveajattelua kyllä, mutta tämän aamun tunteina ihan realistinen toive, sain huomata.

Kisuliini pyöri meidän ympärillä aikansa, kuten tavallista, mutta luopui yrityksestä leikkiä meidän kanssa parin epäonnistuneen yrityksen jälkeen ja kiepsahti sen sijaan kainalooni nukkumaan. En tiedä mikä siinä oikein on, että kun kuka tahansa lapsista, kissa siis mukaan lukien näemmä, on meidän välissä, on minun kainaloni se, mihin käperrytään eikä miehen. No, olen tottunut, yhdeksän vuoden vankalla kokemuksella. Kissa siis käpertyi siihen, missä tosikoinen oli ollut käpertyneenä vain hetkeä aiemmin ja nukahti, käpälä sormeni ympärillä. Hellyyttävää.

Useimmiten en juurikaan nuku, kun joku on kainalossani. Poikkeuksena tästäkin lasten vauva-ajat jolloin olisin nukkunut vaikka ruokapöydässä jos olisin voinut, kun olin niin väsynyt. Mutta nykyisin siis yleensä en. Siksi tyttäret eivät saa normaalisti mitään loppuyön viisumia meidän sänkyyn vaan joutuvat palaamaan takaisin omaansa heti kun paha olo on helpottanut tarpeeksi. Mutta kissa oli sitten kai niin pieni, että nukahdin minäkin vaikka kainalossani oli pörröinen kerä. Mies kuulemma ei - vaikkei kissa edes ollut hänen kainalossaan!

Heräsin vain hetkeksi siihen, kun jossain vaiheessa kissa vaihtoi asentoa. Nousi ja kiepsahti toisinpäin. Niin että sen häntä oli kainalossani. Ja pehmoinen pää kylkeäni vasten. Niin nukuttiin kellonsoittooni asti. Melkein nukuttiin. Kisun moottori nääs hyrähti käyntiin joka kerta kun mies tai minä liikahdettiinkin. Ja sammui sitten taas. Joten niin kauan kuin oltiin suunnilleen liikkumatta, kaikki nukkui, mutta yksi jalan ojennuskin herätti kaikki horrokseen.

Kellon soittoon herättiin tietty kaikki. En enää pomppaa kattoon sen kamalasta ujelluksesta, eikä kisukaan tunnu sitä säikähtävän. Normaaliaamuina se on sille merkki, että nyt voi maukaista oven takan niin pääsee meidän luo. Ja niin hyvin se onkin ehdollistunut joka arkiaamu 6:30 soivaan kellooni, että lähes minuutin tarkasti se tulee meidän oven taa tuohon aikaan viikonloppuaamuisinkin.

Nyt se siis oli jo valmiiksi meidän sängyssä, ja käyttäytyi kellon soidessa juuri kuten mekin. Käänsi kylkeä mukavampaan asentoon ;) Tarkkaan ottaen se kaipasi belly rubia, joten rapsuttelin ja silittelin kissaa kymmenisen minuuttia ennen kuin vääntäydyin lopulta pystyyn. Ja hektinen aamu sai alkaa.

Esikoinen vietti kaverisynttäreitään vain parin parhaan ystävänsä kanssa, pyjamabileinä. Tytöt tulivat meille perjantai-iltana, saivat lettukestit, leikkiä ja leffan ja sipsejä. Ja sipistä ja supista sängyssä ennen nukahtamista, tai siis sipisivät ja supisivat ja hihittivät ja kikattivat, saivat tai eivät ;) Ihan muistui omat yökyläilyt parhaan kaverini kanssa mieleen! Meillähän ei oikeastaan ole yövieraita lapsilla aikaisemmin ollutkaan, jos ei lasketa serkkuja, johtuen kaikenmoisesta asumisen epämääräisyydestä.

En osaa oikein itsekään sanoa, mistä se on aikoinaan lähtenyt. Ehkä Sound of Musicista, Maija Poppasesta ja Hääkarkurista isoäidin luona? Ehkä peräti niistä opereteista, joita isä vei katsomaan? Vaikea sanoa, mutta niin kauan kuin muistan, olen rakastanut musikaaleja. Kovin paljon niitä en ole nähnyt livenä teatterissa, harmi kyllä, mutta elokuvina sitäkin enenmmän.

Jokaisella on suosikkinsa näyttelijöissä, ohjaajissa. Vaikka katsoisi paljon kaikkea eri tekijöiltä, on aina joitakuita, joiden työt nousevat muiden edelle. Ihan ensimmäinen suosikkini - luonnollisestikin, kun katsoo edellä mainittuja elokuvia - oli, ja on yhä, Julie Andrews. Ja Andrewsin tuotannosta ykkössuosikikseni ja ehkä yhdeksi kaikkien aikojen leffasuosikikseni muutenkin on vuosien saatossa noussut Victor/Victoria. Sen Le Jazz Hot saa joka kerta väreet kulkemaan selkääni pitkin.

Hääkarkuri lienee ensimmäinen kosketukseni Fred Astairen tuotantoon. Ja saman tien tuo hännystakkiin ja silinteriin melkein joka elokuvassa sonnustautunut loistava steppaaja teki vaikutuksen. Astairella on ollut monta hyvää vastanäyttelijää, vaikka useimmiten varmaan yhdistetäänkin Hääkarkurissäkin näytelleeseen Ginger Rogersiin. Astairen elokuvia olen kuitenkin loppujen lopuksi nähnyt melko vähän, sillä kun tutustuin Gene Kellyyn, ei enää ollut Kellyn voittanutta.

Vaikka Astaire on mahtavan taitava tanssija, on Kelly silti vertaansa vailla, jos minulta kysytään. Ei ole toista, joka tanssii joka solullaan, jonka jokainen lihas tottelee täydellisesti, jonka jokainen jänne tuntuu elävän joka liikkeessä mukana. Joka saa samanlaista intensiteettiä mukaan joka tanssirutiiniin, olipa se sitten lempeä ja rauhallinen kepeä tanssi tai hurja akrobatianumero, joissa Kelly on mestari.

Kellynkin rinnalla on elokuvissa nähty useita daameja, jokainen omalla tavallaan erityinen ja taitava. Mutta toisin kuin Astairen suhteen, jonka elokuvista en sinänsä ole tullut poimineeksi ketään naisnäyttelijöitä erikseen, on Kellyn vastanäyttelijöistä noussut esiin selkeät omat suosikkini: Astairenkin kanssa näytelleet Judie Garland ja Leslie Caron. Heidän elokuviaan olen bongaillut ilman edellämainittuja kavaljeerejakin. Parhaita ovat tietenkin ne, missä on jokin kombinaatio edellä mainituista.

Kyllä, aivan totta, tämä kaikki vie kauas viime vuosisadan puoliväliin ja allekin. Elokuvat itsessään juonellisesti varsin naiiveja, mutta se musiikki ja se tanssi on niin nautittavaa katsottavaa, että olen noita leffoja katsellut telkkarista sen minkä olen voinut - joskus kymmenisen vuotta sitten tuli joku koko kevään Kelly-sarja, joka viikko joku Kelly-leffa, ja se oli juhlaa se :) Sittemmin olen vähän kerrassaan tilaillut niitä Amazonilta, välillä törmäten region-ongelmiin, välillä en.

Joskus samoihin aikoihin, kymmenisen vuotta sitten tuli telkusta (alunperin jostain 70-luvulta) myös kolmiosainen sarja That's Entertainment, jossa Astaire, Kelly ja kumppanit muistelivat ja esittelivät MGM:n kulta-ajan helmiä - leffoja ja näyttelijöitä. Cyd Cherise, Lena Horn, Eleanor Powell, Mickey Rooney, Bobby Van, Bing Crosby, Frank Sinatra... Otin nuo silloin nauhalle, mutta laatu oli niin surkea, etten ole jaksanut katsoa uudestaan. Nyt tilasin sarjan dvd:nä Amazonilta ja olen ja katsonut kaksi ekaa osaa. Että se nostaa hyvän fiiliksen!

Vaikka olenkin jollain tapaa nimenomaan noiden vanhojen kepeiden musikaalien fani - suosikkeja mm. Singin' in the Rain, Summerstock, An American in Paris, On the Town...), rakastan toki näitä uudempiakin musikaaleja, Broadway-spektaakkeleita, Andrew Lloyd Webber -musikaaleja. Les Miserables, Cats, Viulunsoittaja katolla, Evita, West Side Story, Oopperan kummitus, Moulin Rouge, Chicago... muutaman sekaisin mainitakseni. Noidenkin filmatisointeja minulla on tuolla hyllyssäni, tottakai!

Musikaalit ovat olleet yksi innoittajani tanssin maailmaan - tai no, se tärkein tietenkin :D Tunneilla, joilla käyn, on aina tehty tansseja musikaalimusiikkiin aina silloin tällöin - onhan opettajana vahvasti Suomen musikaalimaailmassa vaikuttava henkilö. Mutta riemastuin suuresti, kun siellä tänä syksynä aloitettiin ihan suorastaan musikaalitanssitunnit! Kaikki musiikki, kaikki sarjat tulevat erilaisista musikaaleista. Siis wow :)

Taitaa olla jotenkin pitkä piuha, kun menee keskiviikkoon asti ennen kuin maanantai iskee. Se oikea maanantai oli nimittäin ihan okei päivä, mitä nyt välillä vähän jotain satunnaisia sammakoita meinasin suustani päästellä, muttei mitään katastrofaalista kuitenkaan. Tanssitunnit illalla olivat fantastisia. Tiistaikin oli ihan mainio päivä, ja sen kruunasi vallan erinomainen palaute työstäni. Ja illalla sain jopa tulevan viikonlopun kaikki miljoona menoa aikataulutettua mielekkäästi.

Kuten olen kirjoittanutkin, alkoi jossain vaiheessa jo kyllästyttää, etten enää pysty juoksemaan tekemättä kikkaviitosia jotta keuhkoni kestäisivät edes viiden kilsan lenkin. Enkä aina edes keksinyt niitä oikeita kikkoja, joten pääsääntöisesti juoksulenkkini muuttuivat parin-kolme kilsan kohdalla kiukkuiseksi kävelyksi. Luovutin siis, hengästyminen ulkoilmassa ei liene välttämätöntä - hengästyä voi sisälläkin ;) ja ulkona liikkua hengästymättä.

Oikeastaan kaikki alkoi jo eilen, kun ensin tuli suruviesti, joka pysäytti pahasti. Se riipii minua kovasti, vaikkei kyse ole edes aivan läheisistä ihmisistä, mutta osuu riittävän lähelle ja on riittävän traagista. Mutta ei siitä sen enempää sillä se ei ole minun asiani kerrottavaksi. Vain se on, että myötäelän surua voimakkaasti.

Sitten tuli toinen juttu, jotain, mitä en myöskään voi oikein netissä alkaa selvittää, mutta jotain mikä säikäytti minut pahasti. Jotain mihin oli jo pakko sotkea virkavalta mukaan, saa nähdä mitä asiassa tapahtuu. Voi olla että kyse on vain miekkojen kalistelusta, mutta mistäs sitä tietää. Toivon mukaan homma kuolee vaan pois.

Nämä edellä mainitut yhteensä jättivät minut illalla sellaiseen vapisevaan olotilaan, että olin varma etten nukahda ollenkaan. Mutta taisipa olla juuri päinvastoin, asiat uuvuttivat minut niin, etten ole aikoihin nukahtanut niin nopeasti ja nukkunut niin sikeästi. Uniaika vaan loppui kesken, kuten aina. Heräsin aamulla väsyneenä, kärttyisenä ja vähän poissa tolaltani. Sillä tuohon päälle oli vielä testijännityskin.

Tosikoinen sotki aamulla itse rutiininsa heräämällä kelloonsa, jonka oli illalla asettanut soimaan (oikeaan aikaan!) Tosikoisen ilta- ja aamurutiinit ovat herkkiä kuin mitkä, pienikin poikkeama saa aikaan katastrofin - mikä ei ole ihan iisi juttu tässä meidän luontaisesti epämääräisessä elämässä, mutta arkiaamut ja -illat nyt yleensä menee samalla kaavalla. Luultavasti tämä rutiinipoikkeama aiheutti sen, että tosikoinen halusi aamupalaa - minkä jälkeen oli ihan sama, mitä teki, katastrofi oli jo syntynyt.

Jotenkin jonkinlaisella kunnialla siitä aamusta selvittiin kuitenkin. Minä taisin jäkättää cd-koteloista, jotka on aina tipotiessään - tosikoinen nimittäin etsi Mikan koteloa kesken aamukiireiden, koska halusi sen päiväkotiin mukaan. Mika lähti Anna Abreun kotelossa, jonka löysin sattumalta esikoisen pöydältä ja päiväkodissa vaihdettiin Anna omaan koteloonsa, Mika siihen Britneyn koteloon, jossa Anna oli edellisenä päivänä matkustanut päiväkotiin. *eyeroll*

Taisin minä aamulla rähistä tosikoiselle sukistakin. Kun ei taas löytynyt kaapista parin paria, muttei puhtaista pyykeistäkään (joita ei taas kukaan ole ehtinyt viikkailla kaappiin... minä olen normaalisti poissa kotoa kaksi iltaa viikossa, miksi siis tuntuu siltä kuin en olisi kotona koskaan? aina on yhtä paljon kotitöitä rästissä). Niin, sukat, missä siis ovat kaikki tosikoisen sukat? Poimin niitä aamulla puoli tusinaa kappaletta ympäri neidin lattiaa, parittomia nekin enimmäkseen.

Kotoa lähtiessä nappasin eteisestä roskapussin, jonka olin juuri ottanut keittiön roksiksesta - ja se vuoti, yök. Työmatkalla Korporaatio pisti eetteriin Pink Floydin Shine On You Crazy Diamond, joka ei ole kyllä musiikkia tältä planeetalta ollenkaan, vaan sellaista galaktista ääntä. Yleisesti ottaen Pink Floyd uppoaa kyllä, mutta nyt meinasin nukahtaa rattiin.

Ja se testi, noh, oli ja meni, olisihan se voinut mennä paremminkin. Mutta hassua oli taas miettiä, mihin työelämässäni olenkaan tullut, teologi bittien maailmassa.

Duunista lähdin kauppaan ostamaan niitä sunnuntain synttäritarpeita. Ostin puol Prismaa tyhjäksi, olisin kai tyhjentänyt loputkin, mutta joku oli ehtinyt edelleni ja hyllystä uupui ainakin kaipaamani kissanhiekka, ja jotain muutakin, minkä korvasin jollain vastikkeella. Taistelin kyyneleitä vastaan korttihyllyllä, ja kaikkiaan vietin kaupassa liki kaksi tuntia ja pakkasin autoon lopulta kuusi kassillista ruokaa ja erinäisiä päivittäistarvikkeita kuten hammasharjoja ja -tahnoja ja sen sellaista.

Kotimatkalla en muistanut hakea liljaa kukkakaupasta, oli nälkä, lounaskin oli jäänyt väliin. Haukkasin kotona pikaisesti jotain ja starttasin auton jälleen. S-Marketissakaan ei ollut oikeaa hiekkaa, pullonpalautuslappukin jäi jonojen vuoksi lompakkooni. Ja kylän ainoat kukkakaupat olivat tietty jo kiinni. Hain tosikoisen kaveriltaan, ja samalla tuuletettiin ystäväni (kaverin äidin) kanssa vähän tuntojamme. Ja siitä Cittarin kautta himaan. Kissanhiekkapussi plakkarissa. Kukan osto jäi huomiseen.

Nyt laitan ylikuormittuneen prosessorini sleep-tilaan ja kömmin sinne peiton alle, minne olisin halunnut painua jo päivällä.

Tuli ostettua liput itselle ja kaverille Pink Noise (by Fork) musikaaliin Svenskanille lokakuulle. Näin siitä pätkän ja haastatteluja tuossa joku kerta duunin taukotilassa aamukahvia hakiessani ja totesin, että tuo pitää nähdä. Sen siis näen. Tälle syksylle onkin kulttuuria sun muuta tulossa muutenkin vähän normaalia enemmän, ainakin osalle perheestä, sillä jouluun mennessä lapset pääsevät sekä oopperaan (Pähkinänsärkijä) että teatteriin (Maija Poppanen) kertaaalleen, ja koko perheen voimin mennään katsomaan Walking With Dinosaurs.