Marilka's profileMarilka's PeanutsPhotosBlogListsMore  |  Tools Help |
|
November 25 Pieleen nimetty kissa On yö, ja talossa täysi hiljaisuus kaikkien nukkuessa. Kunnes hiljaisuuden keskeltä alkaa kuulua kolinaa. Kolahduksia ja töminää. Herään ääniin ja jään kuuntelemaan. Onko jompi kumpi tytöistä herännyt käymään vessassa tai juomassa? Vai voiko kissa olla noiden äänien takana? Pahat aavistukset alkavat hiipiä mieleeni - jos se onkin kissa, mitä ihmettä se oikein tekee? Nousen tarkistamaan tilannetta. Lapset nukkuvat rauhallisesti sängyissään, mutta kissan löydän eteisen lipaston päältä, etutassut korkealla taulun yläreunaan nojaten. Nostan katin pois, kuulen surinaa. Kärpästähän se taas oli äitynyt jahtaamaan. Kannan kissan kanssani sänkyyn, jos se vaikka unohtaisi kärpäsen ja käpertyisi viereeni nukkumaan, kuten se ainakin toisinaan tekee. Edellisyönkin se vietti oikein levollisesti meidän välissä melkein kokonaan. Turha toivo kuitenkin, kun on kärpänen siellä jossain katossa. Katti loikkaa salamana lattialle ja takaisin kärpäsjahtiin. En ehdi vaipua edes horrokseen, kun kolina alkaa taas kissan loikkiessa tasolta toiselle ja kaataen samalla koriste-esineen toisensa perään. Lasten ollessa pieniä riitti sentään, että kaikki koriste-esineet olivat yli metrin korkeudella. Kissan kanssa ei riitä mikään. Ajattelen, että kyllähän se täällä koheltaa päivisinkin, ei auta kuin itse nukkua ja tarkistaa vahingot aamulla. Kunnes kuuluu hirveä rysähdys, johon herää jo sikeäunisempi mieskin. Noustaan katsomaan mikä hävitys meitä odottaa. Kisu on vetäissyt alas sen taulun, jonka luota sen jo kerran nostin pois. Ihmeekseni ehjänä säilyneen taulun mukana alas on rysähtänyt vähän huono-onnisemmat pupukoristeet. Keräilen pupujen palaset ja muut lattialle lentäneet tavarat lipaston päälle ja mies kerää kärpäsen astiaan. Ne ovat sen verran tokkuraisia täällä sisällä, että ne saa kyllä kiinni, kunhan vain ylettyy. Ja mies ylettyy, kisuparka ei. Loppuyö voi nyt sujua rauhallisesti, kun kärpänen on poissa. Sujuukin, aina aamun tunteihin asti. Mies ja esikoinen nousivat tänään vähän aikaisemmin, minä soin itselleni sen verran luxusta, että nukkua himpun pitempään, kun olen toipilas-tosikoisen kanssa kotona päivän. Miehen ja tyttären lähdettyä puoli kahdeksan aikaan alkaa katti taas mesota. Se kiipeilee ja hyppii kaikkialle ja maukuu mennessään. Mitä lie näkee tai kuulee, minkä perässä myrskytuulen lailla viuhtoo ympäri taloa. Välillä käyn pelastamassa sen milloin minkäkin hyllyn päältä, missä naukuu ettei muka pääse pois. Mokoma vedättäjä, aivan hyvin pääsee jos tahtoo! Koitan vetää peittoa korviin ja nukkua vielä edes tovin. Kuulen silti, kuinka WC:ssä hana aukeaa. Kissa se on taas siellä pöydällä ja availee sähköhanaa. Toivon mukaan siis WC:ssä eikä keittiössä. Kun vihdoin annan periksi ja nouden aamupalalle, nostelen kattia alas keittiön tiskipöydältä ja muilta pöytätasoilta ties kuinka monta kertaa. Ja täytyyhän sekin käydä ruokapöydässä tarkistamassa, mitä minä syön. Jos se vaikka olisikin jotain hyvää! Mutta eipä vispipuuro kisulle maistu, edes maidolla ;) Kerran pomppasi kissa muutoin vielä tavoittamattomissa olevan takan päälle kun nojatuoli oli sopivassa paikassa. Toisen kerran yritti sinne meidän ison kaapin päältä. Matkaa ilman halki kaapilta takan päälle on pari metriä, eikä tuo pikkukissa vielä siihen kyennyt. Katsoin vain silmät suurina, kun kissa kiiti ilman halki, tömsähti takan ylreunusta vasten ja putosi halkolaatikkoon. Nousin jo poimiakseni kissan palaset halkojen seasta, kun pieni pää nousi ja katti könysi pystyyn ja linkutti pöydän alle haavojaan nuolemaan. Minä tarkistamaan kuin kävi, mutta kissa pinkaisikin jo taas vauhtiin. Eipä ollut siis pahasti satuttanutkaan. Melkoinen pyörremyrsky tuosta katista onkin tullut. Kiipeää ja hyppii kaikkialle. Ja ulos sen tekisi mieli. Saa olla todella tarkkana aina kun ulko-oven avaa, ettei tuo jo muutaman kerran ulos karannut katti pääse livahtamaan pihalle. Juteltiinkin tässä aamusella tosikoisen kanssa, että ihan vikaan meni kissan nimeäminen. Nipsu sen olisi pitänyt olla! Tai Pikku-Myy kun kerran on tyttö. Mikään ihan eteerisen lumoinen se ei kyllä ole, vaikka nimi onkin toki jo vakiintunut. Minä kutsun sitä usein Lunsvotiksi, sekin sopii kattineidille jotenkin hyvin :D November 22 Mikä mihinkin kiipeääTosikoiselle nousi eilen kuume. Ehti sentään dinot nähdä, mutta kun kuume tänään kiipesi aina tuonne kolmeysiin asti, oli typy jo ihan sohvan oma. Fleece-peittoa alla ja fleecepeittoa päällä - nahkasohvien huonoihin puoliin kuuluu pinnan viileys. Typsyä harmitti, kun kuumeen takia jäi sitten tämän päivän suunniteltu ohjelma väliin, kun taas esikoista harmitti kuumeisen siskon saama lohdutus- ja kuumeenlaskujäätelöannos. Kuka mistäkin kellekin aina kade.
Esikoisen kanssa lähdettiin Tapanilaan, vein tyttärenkin viimein seinille kiipeilemään. Jostain neiti keksi tuon seinäkiipeilyn jo ennen kuin minä menin tänä syksynä ekaakaan kertaa kiipeilemään parin kaverin kanssa. Sittemminhän kävin sen alkeiskurssinkin ja nyt on tullut kiipeiltyä melko ahkerastikin, joten jo se oli aikakin tyttärenkin päästä sitten seinälle. Ja tykkäsihän tuo kovasti! Oli tosin samalla linjalla minun kanssani siinä, että omat valjaat pitää saada. Ne vuokravermeet on vähintäänkin epämukavat pureutuessaan vyötäröön laskeuduttaessa.
Oltiin esikoisen kanssa kaksistaan, joten minä en päässyt itse seinälle kuin itsevarmistavilla laitteilla. Onneksi edes niillä! Mutta täytyy myöntää, että vaikka kuinka monta kertaa jo olen niillä kiivennyt ja aina ihan turvallisesti alas päässyt, kyllä se irti päästäminen niiden kanssa on aina yhtä suuri uskonloikka. Se on sellainen hetki aina siellä ylhäällä, että yritän päästää kädet irti ajattelematta asiaa kovin tietoisella tasolla. Silloin en ehdi hannata.
Eikä ne itsevarmistavat olleet oikein esikoisenkaan mieleen. Ensinnäkin poti vähän samaa ongelmaa kuin minäkin sen irtipäästämisen suhteen - kukapa ei, olen minä nähnyt tässä myös aika monta sellaista joka on tehnyt saman kuin minäkin kertaalleen, eli kiivennyt seinän takaisin alas mieluummin kuin heittäytynyt sen vaijerin varaan - mutta tyttärellä se kiinnitysrengas osuu jotenkin suoraan palleaan niin että ylös kiivetessä koko ajan vähän sattuu. Tai ilmeisesti ei parin seinän jälkeen enää niin vähänkään. Niinpä ei tytär juurikaan niillä halunnut mennä, vaikka harmittelikin, että osassa seinistä joita olisi halunnut kiivetä, ei ollut yläköyttä lainkaan.
Suurimmaksi osaksi tytär kiipesi siis yläköydellä, minun varmistamanani. Ja oppi saman tien tekemään solmun itse oikein (se on ensikatsomalta monimutkaisen puoleinen, muttei oikeasti niin vaikea kuin miltä näyttää) ja tarkistamaan aina ennen seinälle nousua, että minun varmistimeni kiinnitysrengas on varmasti lukittu kiinni. Kuten tapaan kuuluu, siis se tarkistaminen molemmin puolin. "Minä en nimittäin halua pudota," totesi esikoinen minulle kliksuttaessaan jälleen kerran renkaani lukkoa juuri ennen kuin alkoi kiivetä. Niinpä. Kotiin tultiin mäcin kautta, kun olin saanut esikoisen pois sieltä kiipeilyhallista ensin. Pari tuntia vierähti ihan hujauksessa ja vielä vaan olisi jaksanut jatkaa. Mutta minulla odotti seuraavaksi sulkis miehen kanssa, joten johonkin kohti piti lopettaa. Ruuanlaittoon ei enää olisi oikein ollut aikaa (eikä kyllä intoakaan, suoraan sanoen), joten päätettiin piristää niin itseämme kuin kotijoukkojakin mäkki-aterioilla. Melkoinen nälkä siinä jo olikin! Esikoinen söi omansa jo automatkalla. Ja kissa kiipesi kotona tuoksun houkuttelemana pöydälle ja olisi pistellyt ruuat mieluusti myös, mutta tylsä ihminen ei antanut cheezburgeria vaan laittoi ruokakuppiin ihan tunaa vaan.
Tosikoinen ei vaikuttanut enää yhtään kipeältä, mutta otsa oli lämmin. Kuumeesta ei osannut sanoa mitään täsmällistä kuitenkaan, sillä korvakuumemittarimme oli kesken päivän sanonut sopimuksensa irti, nappi rikki eikä se siis enää funkannut. Käytiin miehen kanssa sulkiksen jälkeen hakemassa Cittarista uusi mittari, jolla himassa sitten saatiin todennettua, että juu, kyllä se lapsen lämpö vaan yhä kiipeää päälle kolmenkasin. Kuumelääkkeet vain ovat ihmeellinen asia, kun piristävät noin. Ja oikeastaan, nyt ajatellen, koko tauti on taas ihan outo, kun kuumeen lisäksi tytöllä on vain pikkuisen nuhaa. Silti, huomenna ei neidillä ole asiaa päiväkotiin eikä tanssitunnille.
Tosikoisen harmillisesta kuumetaudista huolimatta on kyllä ollut kiva viikonloppu :) Nautin ihan hirveästi näistä yhteisistä harrastuksista tyttöjen - tai tässä kohdin tällä kertaa nimenomaan esikoisen - kanssa, ja muustakin olemisesta heidän kanssaan, kuten nyt tuo dinoshow. Siinä on vaan jotain niin hohdokasta olla liikkeellä omien tytärten kanssa :) Ja vielä tykkäävät tytörkin kulkea äidin kanssa. Esikoinenkin eilen aamulla totesi matkalla ratsastamaan, että hänestä on kiva, kun ratsastan samalla tunnilla hänen kanssaan. Niin minustakin on kiva ratsastaa samalla tunnilla tyttären kanssa :) Ja käydä kiipeilemässä yhdessä tyttären - ja jatkossa tytärten - kanssa :) November 21 Dinojen aikaanEnsimmäisen kerran tyrskähdin, kun kuuluttaja käski sulkea kännykät sillä kenttää ei saada vielä 160miljoonaan vuoteen. Seuraavan kerran tyrskähdin, kun aikamatka dinojen aikaan aloitettiin: "Kuvittele kuinka pitkä aika siitä on kun vanhempasi olivat lapsia..." Todelliset dinosaurukset, syntyneet viime vuostuhannella hyvä ihme! Seuraavan kerran tyrskähdin, noh, en taidakaan muistaa niistä jokaista, sillä spiikit oli aika hauskoja ihan läpeensä paleontologin viedessä meitä triaskaudelta jurakauden läpi liitukauden loppuun ja asteroidin jysähdykseen. Olin siis tyttöjen kanssa Hartwall Areenalla katsomassa Walking with Dinosaurs -spektaakkelia, joka oli vielä hienompi kuin osasin kuvitella. Dinot oli tehty todella hyvin elävän näköisiksi ja elävästi liikkuviksi. Munista kuoriutui pieniä dinonpoikasia, bracchiosaurukset söivät puista lehtiä ja raptoreiden tuplajalat - ne oikeat ja ne oikeat, eikun siis ne dinojalat ja ne ihmisenjalat - väistivät huomion eivätkä häirinneet ollenkaan. Ja kyllä ne olivatkin uljasta katsottavaa, jopa sieltä piippuhyllyltä, missä me istuttiin!  Minähän en ole koskaan dinoihin sen kummemmin perehtynyt. Ne eivät olleet muotia kun olin lapsi, eikä niistä sen kummemmin puhuttu koulussa. Esikoiseni kolmasluokkalainen eräänä päivänä ihmetteli, miksei niistä opeteta koulussa mitään, mutta toisaalta, eihän sitä tiedä, kun on vasta koulu-uransa alkupuolella. Meillä ainakaan ei niistä paljon hiiskuttu, joten dinotietämykseni on karttunut lähinnä elokuvista ja nyt lasteni kiinnostuksen myötä. Molemmat tietävät dinoista paljon enemmän kuin minä. Mutta tuo show oli sopivan kompakti kaksituntinen antamaan minullekin vähän selkeämmän kokonaiskuvan dinojen tarinasta.
Jos oli show minusta hieno, oli se sitä myös tytöistä. Tosikoinen tosin taisi jo siinä tyrannosaurus-rexien karjuessa vähän kysäistä, että loppuuko se kohta, mutta tuo reppana olikin tulossa kipeäksi ja siksi väsynyt. Ja (yllättävän) herkkää tosikoista välillä vähän pelottikin saurusten skabatessa, välillä sain tyttöä kainalooni, välillä tuo vain puristi tiukasti juuri ennen showta ostettua pehmo-rexiään. Esikoinen katseli showta tyynemmin ja kai vähän spekulatiivisemminkin, oma torosauruksensa (joka tosin muistuttaa kuulemma triceratopsia vähintään yhtä paljon kuin torosaurusta, ei valmistaja ole ollut ihan pikkutarkka) sylissään.
 Spektaakkelissa ei suinkaan esiintyneet kaikki mahdolliset dinot, vaan harvat ja valitut specimentit eri aikakausilta. Laatuisuus korvaa määräisyyden, kuten tiikeri sanoo jossain nalle puh -pätkässä. Jokaiselta kaudelta oli mukaan otettu muutama dino kauttaan edustamaan. Esimerkki kasvinsyöjästä ja toinen lihansyöjästä, pieni matsi näiden välille - tai keskenään, kuten torosaurukset ja vähän raptoritkin - ja samalla paleontologi-kertojan kuvausta niin kaudesta kuin erityyppisten dinojen vahvuuksista ja tavoista.
    Show päättyi komeasti faittiin, jossa pikkuinen tyrannosaurus-rex luuli itsestään liikaa ja yritti hyökätä torosauruksen ja ankylosauruksen kimppuun ja jäädä pahasti alakynteen, mutta hätiin tulikin äiti-rex. Tosikoista hirvitti, kuinka siinä käy, taitaa reppana olla tullut äitiinsä tässä sillä minähän en voi ollenkaan katsoa luonto-ohjelmia kun söpöt eläimet joutuvat toisten saaliiksi :P Mutta tämän shown jokaisella tappelulla oli onnellinen loppu, pahiten kävi torosaurukselle jolta katkesi toinen sarvi. Ei siis mitään pelättävää tässä kohdin.
Lopuksi nuo dinojen kuninkaat, äiti ja lapsi -rex, karjuivat hurjasti yleisölle kunnes tuli se asteroidi ja toi meidät takaisin nykyaikaan. Lapsi-rexin karjunta oli maan mainio, ja tuo pikkusankari kävi vielä erikseen paleontologin kanssa kumartamassakin yleisölle. Hartwall Areenalta purkautui tuon jälkeen lauma samalla tavoin karjuvia pikku-rex-plagiaatteja, meidän likat mukaan lukien. November 20 Perfektionisti ja sen lapset Jotenkin tämä aika vaan lentää. Syy saattaa tietenkin löytyä siitä mitä systerille tänään totesin, että jouluviikolle asti minulla on (kalenterin puitteissa) vapaita iltoja vain tiistait ja torstait, joten käytännössä niistäkin toinen kuluu ruokakaupassa. Kun iltaisin viimein tulee himaan, sitä vain lysähtää sohvalle joko katsomaan dvd:tä - viime aikoina katsonnassa on ollut se Scarlet Pimpernel ja juuri tänään tuli postissa Amazonilta siitä series2 - tai pelaamaan facebook-pelejä. Paljon muuhun ei aivot enää siinä vaiheessa taivu. Kuluneella viikolla on ollut extra-puuhaa aamuisinkin, kun on ollut sekä esikoisen hammaslääkäriä että omaani ja tänään esikoisen arviointikeskustelu opettajan kanssa. Kyllä onkin mukava ope niillä tänä vuonna! Ekaa kertaa nyt tapasin ja pidän tähän mennessä eniten noista kolmesta, jotka tyttärellä on ollut, kun on ope joka vuosi vaihtunut. Eikä syy opesta pitämiseen ole se, että kehui tyttäreni maasta taivaaseen - sen ovat tehneet aikaisemmatkin maikat - vaan on kertakaikkiaan rehti ja kiva ihminen. Jos tosikoisen kanssa esiopetuskeskustelussa saikin vähän painaa päätä välillä käsien väliin, ei kyllä mitään sellaista esikoisen kanssa vaan kummasti paisui rintakehä opettajaa kuunnellessa. Eikä syyttä. Tosikoinenhan on kyllä fiksu kuin mikä ja hänessäkin on paljon aihetta ylpeyteen, ei siinä mitään, mutta sosiaalisissa taidoissa olisi parantamisen varaa hänellä. Tai ehkä oikeastaan tyttöparan käyttäytymistä värittää se, mistä en sitten taas esikoisenkaan osalta hirveästi voi kehuja jaella. Kotona on melkoista kurmotusta ja kura taitaa valua alaspäin, päiväkoti-kavereihin. Koulussa esikoinen on kuulemma mitä mallikkain. Ihanne-oppilas. Kohtelias ja ahkera ja tunnollinen. Fiksu ja omaan osaamiseensa luottava. Eikä mikään bully, mutta ottaa tilansa. Kehui maikka tytön itsetuntoa, kun on niin vahva ja terve. Ja oppimismotivaatiohan tytöllä on kohdallaan. Kokeista tulee kymppejä, no, ysejäkin, ja oppii suhteellisen helposti. Muttei tuudittaudu siihen, vaan tekee asian eteen myös töitä. Myös meidän vanhempien avustamana. Kotona välillä tuntuu, että on liiankin ankara itselleen, mutta open mielestä se ei ainakaan koulussa näyttäydy angstisena pakonomaisena yrittämisenä vaan ihan terveenä opiskeluna ja hyvään (lue: täydelliseen) pyrkimisenä. Hienoa :) Sitähän olen pohtinut monesti, että kun itse olen tällainen auttamaton perfektionisti, joka jatkuvasti joutuu yhä opettelemaan sitä armollisuutta itseään kohtaan ja kärsivällisyyttä oppimista kohtaan ja epätäydellisyyden hyväksymistä, en todellakaan toivoisi tyttäreni joutuvan ihan samoja myllyjä läpi käymään. Kuluneella viikolla olen paininut parinkin jutun kanssa, jotka toisaalta epäonnistuessaan opettivat asian minulle paljon paremmin kuin jos olisin onnistunut kerralla, mutta ehdin jo välillä olla valmis heittämään hanskat tiskiin tyystin ja se on henkisesti raskasta kun tietää ettei niin voi tehdä. Luulen, ettei omena oikeasti ole pudonnut puusta kamalan kauas. Esikoinen on vähintään yhtä perfektionistinen kuin minäkin. Enkä luultavasti pysty auttamaan häntä näiden karikoiden yli - enhän pysty auttamaan edes itseäni kunnolla :D Tosikoinen ei vaikuta aivan yhtä pahasti perfektionistilta, mutta kyllä hänestäkin niitäkin piirteitä löytyy. Ja sen täytyy olla sisäsyntyistä, sillä en oikeasti tuo kamppailujani mitenkään julki lapsille, enkä oikeasti koskaan ole vaatinut heiltä täydellisyyttä missään. Kannustanut kyllä, sellaisella rakentavalla ja armollisella tavalla. Tosikoisen viime aikaisiin kujeisiin sen sijaan kuuluu joku kumma regressiovaihe. Luulin jo, että taikasienikausi olisi meidän perheen osalta ollut ohi - sillä niin olikin yli vuoden. Mutta ei. Ei ole kauankaan kun jouduin etsimään sellaisen kaupasta jälleen, kun tyttö oli maalannut seinäänsä ja läppärinsä kannen huulikiillollaan. Ja tänä aamuna löytyi sängystä lakana "kauniisti" piirreltynä. Huoh. Meidän pieni taiteilijaluonne. Luovuudella ja uteliaisuudella ei kai ole rajoja sitten niin. Tuo karvavauva täällä on puolestaan viime aikoina pistänyt ihan hyrskyn myrskyn. Jos ei tosikoisella nämä sanalliset rajat oikein pysy rikkoutumattomina, ei kissalla ihan nämä näkyväiset. Rikkoo omia loikkaennätyksiään päivittäin. Kulkee kaikki kaappien ja kirjhyllyjen päälliset ja tiskipöydältä ei sitä pidä poissa enää mikään. Särkynyt lasi on enää muisto vain eikä jaksa pelottaa kattia. Sen sijaan putoaminen takan yläreunalta halkopinoon taitaa vielä vähän pelottaa, sillä ei enää uudestaan yrittänyt tuota reilun parin metrin loikkaa takan päälle kaapin päältä vaan asettui kaapin päälle nukkumaan, uuden petinsä sijaan. Luonnollisestikin. Pitäisi mennä varmaan itsekin nukkumaan. Ei ehkä kaapin päälle, minua tuo (oma, ei kissan ;) ) peti houkuttelee huomattavasti enemmän. Viikonlopusta on tulossa jälleen melkoisen vaudikas ratsastustunteineen, Dinojen kanssa kävelyineen, kiipeilyineen (lapset ja mies tulossa sitä kokeilemaan) ja sulkapalloineen. Siinä ei paljon hengähdetä. Paitsi sunnuntaiaamuna :) Ihanaa, että se sulkis on vasta illalla! Tarjolla olisi ollut vielä Dance Actionia lauantai-iltaan ja Pandoja (WFFF) Peacockissa sunnuntai-iltaan, mutta kaikkeen ei taivu millään. Tämäkin jo hengästyttää. November 15 Pimeän keskeltäKuinkahan sitä tästä talvesta taas selviää hengissä? Ajelin tänään viideksi Tapanilaan kiipeilemään ja tuntui kuin olisi ollut liikkeellä yömyöhällä. Haukottelin matkan aikana varmaan miljoona kertaa, vaikkei oikeastaan voinut edes väsyttää. Eikä väsyttänytkään enää kun pääsin sisälle tapsaan. Ei väsyttänyt yhtään siellä kirkkaissa keinovaloissa, vaan hyvin jaksoi kiivetä metrin toisensa perään, parin tunnin ajan. Mutta kotimatkalla pimeässä väsytti taas, pahasti.
Viime viikolla satoi vähän lunta ja oli vähän aikaa pakkastakin. Eilen aamulla vielä lähdettiin esikoisen kanssa ratsastustunnille kuudessa pakkasasteessa, haasteena sopiva pukeutuminen tunnille (toppaliivi on muuten loistovaate pukea ratsastustakin päälle pakkasella!). Lumi narskui vielä kenkien ja kavioiden alla tallilla. Oli pakkasta vielä silloinkin kun vein tyttöjä mummilaan piparileipojaisiin ja yökyläilemään, mutta sää lauhtui ihan silmissä kotimatkalla ja aloin olla huolissani talvikuvausteni puolesta.
Apparin paikalla nimittäin istui Samsungini, odottamassa että olen jälleen Klaukkalassa tai oikeastaan sen ohi ja pääsen ottamaan kuvia tästä nurmijärveläisestä maalaismaisemasta talvihuurteisena. Jotenkin nuo ladot ja tallit ja ties mitkä ovat niin maalairomanttisia, että jos nyt ei muuta niin ainakin teki mieli niitä kuvata. Ja erityisen kauniita ne olivat valkoisen kuuran peitossa. Mutta huoleni oli validi, suurimmaksi osaksi kuura oli jo sulanut puista ja talojen seinistä siihen mennessä kun minä olin paikalla kamerani kanssa.
Taivas oli pilvessä, talvisen valkoinen tai aivan vaaleanharmaa. Puoli kolmen aikaan iltapäivällä periaatteessa vielä eletään päivän valoisaa aikaa, mutta automaattitilassa kamerani olisi halunnut käyttää salamaa. Ja ilman salamaa kuvatessa tuli kuvista hyvin helposti epätarkkoja hämäryyden vuoksi. Käytin välillä autoa jalustana, välillä nojailin tolppiin yrittäessäni pitää kameran liikkumattomana. Aina en silti onnistunut ja mm. pari kivaa heppakuvaa epäonnistui tämän takia :(
  Jos ei päivänvalo ole kovin valoisaa silloinkaan, kun maassa on lunta, vielä hämärämpää on päivälläkin nyt, kun lumi on taas melkein kokonaan sulanut. Ei haittaisi ollenkaan, että sää pysyisi suunnilleen yhdellä puolen nollaa, valoisuuden kannalta mieluummin alapuolella pienen lumierän kera. Mutta minkäs teet täällä main tätä maapalloa. Kun ei olla tarpeeksi pohjoisessa, muttei olla tarpeeksi etelässäkään. Ja olisin muuten mieluummin kunnolla etelässä kuin pohjoisessa, vaikka siellä Kanarialla mutsin tapaan. November 11 Väsymystä vastavirtaanTänään on jopa paistanut aurinko, mutta ei se aamulla lohduttanut, kun se oli vielä horisontin alapuolella. Ei se rehellisesti sanoen lohduttanut hirveästi päivälläkään, vaikka duunikaveri jopa avasi nuo kaihtimet niin että ehkä tunti sitten se laskeva aurinko heitti säteensä ihan silmiäni häikäisemään. Väsymys on ja pysyy osana tätä jokapäiväistä olemista hamaan kesälomaan asti, jos vanhat merkit paikkansa pitää. Mielialaa se aurinko satunnaisesti saattaa nostaa kyllä. Samoin kuin joulu ja hiihtolomaviikon talviloma. On tämä, kun joka aamu tuntuu vaikeammalta kömpiä sieltä sängynpohjalta ylös, pois lämpimän peiton alta. Jos se on vaikeaa normaalistikin, niin nyt se on viimeiset pari viikkoa ollut jotenkin ihan ultra-vaikeaa. Niinpä sitä onkin tullut nukuttua välillä vähän pitempiä aamuja, mikä tietenkin tarkoittaa sitten sitä työpäivän venytystä toiseen suuntaan. Mutta kun ei mikään määrä unta tunnu taas riittävän siihen, että olisi virkeä aamulla (heh, siihen nyt ei mikään määrä koskaan riitäkään!) tai edes päivällä. Yleensä sentään väsymys hellittää aamupäivän aikana, mutta nyt ei. Eihän se elämää estä. Ei työntekoa eikä edes harrastuksia. Paitsi että maanantaina kyllä jäi tanssitunti väliin ihan siksi, että halusin päästä ajoissa nukkumaan. Kiipeilemässä olin siinä heti työpäivän jälkeen. Tänään olen kyllä aikeissa mennä tanssitunnillekin taas. Tässä välissä tekisi ihan hirveästi mieli mennä käymään Itiksessä - shoppailu the paras mielialalääke ja väsymyksen poistaja ;) mutta ehkei nyt tänään ole siihen sopiva hetki kuitenkaan. Kovasti taistelen väsymystäni vastaan. Elän ja olen ja menen niin kuin sitä ei olisikaan. Kuitenkin heti jos hetkeksi hengähtää, hiipii se armotta piilostaan ja voisin nukahtaa vaikka istualleni. Parempi siis pitää itsensä liikkeessä vaan niin ei väsymys saa valtaansa. Mutta olisi kiva taas joskus ihan vaan nukkua. Vaikka viikko tai kaksi putkeen. Tai ehkä kevääseen asti. November 08 Märkä on mukavaa. Not.Esikoinen olisi halunnut tänään lähteä uimaan. Minä en. Ja kun sanoin, etten tänään lähde uimaan, sain vaihteeksi niskaani melkoisen ryöpytyksen siitä, miten ikävä mutsi olen, kun en tykkää uimahalleista ja uimisesta. Minkä minä sille voin, etten tykkää? Siellä on märkää ja kylmää, paleltaa. Kyllähän minä lasten kanssa uimahallissa välillä käyn, mutta se vaatii riittävän tsempin osaltani ja tänään se tsemppi puuttuu. En edes tiedä, milloin lakkasin nauttimasta vedestä ja uimisesta, kun nuorempana vesi oli ihan oma elementtini. Nyt tykkään kuumasta suihkusta, mutta uimaan menen vain jos on aivan pakko.
Tällä hetkellä ulkonakin on kestomärkää. Ei siellä kai sada, mutta viikolla tuli jos lunta kerralla ihan kunnolla ja nyt se kaikki sulaa pois. Lapset ehtivät torstai-iltana käydä laskemassa vähän pulkka- ja liukurimäkeä ja tosikoinen teki ensimmäisen lumiukonkin, mutta eipä siitä lumesta iloa pitkäksi aikaa riittänyt. Sen verran sitä tuolla vielä on, ettei pimeys ole ihan niin pimeää, mutta sen kosteusprosentti on ties mitä - ja muuttuu vähän kerrassaan sadaksi. Epämiellyttävää lotinaa jalkojen alla.
Olisi voinut jäädä asteen verran pakkaselle niin olisi lumi jäänyt lumeksi. Mutta tietäähän nämä meidän etelä-Suomen "talvet". Ei sillä että talvea sinänsä kaipaisin, mutta kun se kerran on pakko olla täällä päin maailmaa, olisi edes oikea talvi. Siis pikkuisen oikea - lunta valoa tuomassa ja pari astetta pakkasta. November 05 Pitkin seiniä Alkeiskurssin itsenäinen harjoittelukerta 1/2 ohi. Vielä toinen treenikerta maanantaina ja sitten viikon päästä sunnuntaina saankin jo sen kortin, joka todistaa että olen varmistustaitoinen ihminen. Eihän se seinille kiipeäminen nimittäin niinkään, kyllä sinne kuka vaan ainakin jonkin matkaa pääsee, mutta se köyden piteleminen siellä alhaalla. Ei pelkkää köyden pitelemistä vaan vastuu siitä, ettei se kiipijä putoa kuin kivi vaan pääsee turvallisesti takaisin alas seinältä. Se pitää osata tehdä oikein. Niin ja se solmu, jolla itse kiinnittyy siihen köyteen kun kiipeää. Eilen kävin ostamassa itselleni omat valjaat ja kengät ja ne muut tilpehöörit, so. kiinnitysrenkaat, varmistulaitteen ja jauhopussin eikun siis magnesium-pussin. Olisin vielä tänään ja maanantaina voinut kiivetä lainavermeilläkin ihan maksutta, mutta otti ne valjaat viimeksi niin tuohon vyötäröön ja sopivien kenkien löytäminen niin vaikeaa, että tuumasin että parempi hommata omat varusteet vaan saman tien - koska tiedän haluavani jatkaa kiipeilyä. Saan sen verran hyvät kicksit jo ihan silkasta kiipeämisestä, puhumattakaan siitä kun onnistuu reitissä, jossa ei ole ennen onnistunut. Niinno, monesko kerta tämä nyt olikaan? Viides tai jotain, kolmas nyt syksyllä. En minä nyt kovin monta reittiä ole vielä ehtinyt tosissani kiivetä edes, tai edes kovin monta eri seinää jos nyt ei reiteistäkään puhu. Mutta kyllä minä tänäänkin ylitin itseni pariin kertaan ja selvitin ylös asti yhden reitin, jossa olin ennen jäänyt jumiin negatiivisen seinän ja samassa kulmassa positiiviseksi kääntyvän seinän yhtymäkohtaan, ja yhden 16metrisen seinän, jota en viimeksi edes yrittänyt, mutta jonka naapurissa viimeksi väsähdin kesken. Vaikka vain muutama metri tuntuu pudotuksena korkealta jos sitä jää miettimään, etenkin noiden kahden seinän huipulla katon rajassa sitä mietti yhden ohikiitävän hetken, miten sokeasti sitä on pakko voida luottaa siihen, että se hemmo siellä alhaalla hoitaa hommansa oikein. Ettei putoa kivenä alas siinä vaiheessa jos ote lipeää tai kun sen otteen ihan tarkoituksella irrottaa. Vaan että se kaveri osaa pitää sen köyden oikein varmistimessa ja laskea hallitusti alas. Meinaan, alashan pääsee aina, mutta mieluiten sitä tulisi jaloilleen eikä päälleen. Minähän olen aina tykännyt kiivetä. Kauhistutettiin siskon kanssa etenkin mutsi sillä, miten keikuttiin landella pihlajan latvassa ja kattojen harjoilla. Akkarit luettiin katoilla ja nuket raahattiin tarvikkeineen puuhun. Ja kun mutsi käski vahtia systerin uimista, kiipesin pihlajan latvaan vahtimaan - enkä ollenkaan tajunnut, miksei se äidin mielestä ollutkaan hyvä mesta vahtia. Sieltähän näki niin hyvin! Koskaan en ole pudonnut, olin taitava kiipeämään. Myös tuuletusparvekkeita pitkin sinne lentäneiden pallojen perässä ja joskus ihan huviksi. Olen minä kiipeillyt kaikkialla vielä aikuisenakin. Tytöt valittavat, kun kiipeilen puistoissa keinutelineiden ja kiipeilyseinien ja erilaisten telineiden päälle sen sijaan että istuisin siivosti penkillä tai seisoisin vieressä ja kulkisin peässä kuten muut vanhemmat. Aikansa inttivät, etteivät äidit kiipeile, mutta lienevät viimein uskoneet, että tämä äiti kiipeää ja sillä hyvä. Ja mitä tästä on seurannut? Systeri harrastaa parkouria ja minä nyt seinäkiipeilyä. Varmaan sekin jeesaa tuohon lajiin sisään pääsemisessä, että on aina kiipeillyt. Mutta vain johonkin rajaan asti. Alkuun yritin vetää itseäni ylös käsivoimin jaloilla auttaen, eikähän siitä mitään tullut. Sitten opin tekemään enemmän töitä nimenomaan jaloilla, mutta silti homma takkusi. Kaveri kehotti käyttämään niitä keskivartalon lihaksia ja lienen sitä vähitellen oppinut, koska tuntuu, että seinälläkin löytyy jonkinmoinen tasapaino ja kyky olla siinä vähän vähemmälläkin puristuksella. Kunhan tästä mennään vähän eteenpäin ja minulla on kortti plakkarissa, otan tytöt mukaan kokeilemaan kiipeilyä. Esikoinen sitä etenkin on pyydellyt, tosikoinen ei ehkä ihan edes tiedä mitä se on. Voisin kuvitella että tykkäävät, ovathan he tämän puun omenia - eivät ole perineet isänsä korkeanpaikankammoa. Saa nähdä miten laji tyttöihin iskee. Kivahan se olisi sitä(kin) yhdessä heidän kanssaan harrastaa :) November 03 Shuloishia shettiksiä, hurmaavia heppoja Vähän alkaa olla kylmä jo tuolla ratsastustunneillakin. Kun nyt ollaan noin pari astetta nollan molemmin puolin vielä oltu, on pienellä säädöllä löytynyt vaatetus, jossa melkein en palele, ainakaan tuntia häiritsevästi. Ainakaan ei sormet enää mene tunnottomiksi kylmästä tunnin aikana. Esikoisella ei tätä ongelmaa ole, hänhän ei palele juuri ollenkaan juuri koskaan. Mutta minä palelen. Aina. Eilen olin korvaamassa yhtä väliin jäänyttä tuntia rahallisesti saman arvoisella tunnilla, eli olin taas vähän ylikasvanut siellä pikkutyttöjen seassa. Ei se minua pahemmin paina, pääasia että pääsen ratsastamaan :) Eilen oli tosin väkeä tunnilla aika paljon, ja kun maneesissa on sekaisin pikkuishia shettiksiä, vähän isompia ja reippaampia jotain joiden rotua en nyt muista, sekä vielä vähän isompi tinkkeri, jolla minä ratsastan, on se tunti aikamoista paikan vaihtoa ja säätöä. Ja ratsastajatkin vähän eri tasoisia joten siinä sattuu ja tapahtuu. Välillä joku kompastuu tai tulee liian lähelle toista ja ponitkin osaavat kyllä potkia! Nuo lähes leluponeilta näyttävät shettikset on aikamoisia veijareita. Niillä tuntuu olevan ihan oma mielipide siitä, mitä pitäisi tehdä ja miten mennä. Tai oikeastaan ei mennä. Nimittäin useimmiten vaikuttaa siltä, että ne koittavat tavan takaa keksiä keinoja pysyä vaan paikallaan ja olla menemättä minnekään. Ainakaan ravaten! Saavat pienet tytöt tehdä hommia ihan urakalla, että saavat ponit pysymään aisoissa ja oikeassa suunnassa, ravaamisesta siis puhumattakaan. Mutta kun ne viimein jaksavat nostaa sen ravin, voi hellallettas miten söpöä se on, kun ne pienillä koivillaan ravaavat menemään! Minä olen ratsastanut vain kahdella eri hepalla, tinkkeri Paavolla ja jollain pienehköllä hepalla nimeltä Wili. Molemmat ovat aivan ihania, rauhallisia, ja kivoja ratsastaa. Paavolla on sellainen vähän paksumpi pehmoinen karva, mukavan tuntuinen kädelle. Ja mieletön harja, paksuine otsatukkineen. Wilillä on karkeampi karva, vähän lyhyempi, mutta myös melkoinen otsis. Tykkään kummastakin :) Nyt siellä on myös vastikään tullut norjan vuonohevonen. Sekin on nätti kuin mikä. Ja niilä on niin kauniit silmät ja katse :)    On siellä tallilla noita isojakin heppoja, uljaita ja komeita ratsuja, mutta en ole niihin päässyt tutustumaan sen henkilökohtaisemmin, mitä nyt tallissa niitä katsellut tai katsomossa ihastellut niiden sulavaa liikettä. Jahka tästä siirryn vuoden vaihteen jälkeen aikuisten tunnille, pääsen minäkin ratsastamaan niilläkin. Ne kun ovat jo liian isoja sinne pikkuisten shettisten sekaan. Ratsastaminen vie kyllä ihanasti ajatukset ihan muualle kaikista arjen pienistä ja isoista jutuista, jotka muuten päässä pörräävät. Tunnin ajan ei paljon muuta ehdi miettiä kuin hevosen kanssa toimimista, välillä sitä keskittyy jopa niin paljon, että meinaa mennä opettajan ohjeetkin ohi. Ja ennen tuntia ja tunnin jälkeen, kun saa harjailla hevosensa ja laittaa kuntoon tai riisua (ja nyt kylmällä riisua ja pukea loimen), ei sinänsä ole mikään kiire siitä hevosen luota pois. Sen pehmeää kaulaa vasten on mukava painaa hetkeksi vaikka poski. Se on niin terapeuttista. Kuten naaman upottaminen myös kissan pehmeään karvaan. Minusta taitaa olla tulossa vähän heppahöperö all over again :D Kohta tietty saan itseni kiinni lukemasta Jalojen poni- ja ravitalli-kirjoja uusintana :P October 30 Pakkanen puri kurpitsaa Se olis Halloween jälleen. Se tarkoittaa sitä, että lokakuu on lopussaan ja kohta alkaa marraskuu, tuo kuukausi, jonka joskus taannoin ristin epävuodenajaksi, kun se ei oikein ole enää syksyä, muttei vielä ollenkaan talvea vaan pelkkää märkää pimeyttä. Lokakuu on ollut melko kylmä koko ajan, mutta en muista kuin parit aamupakkaset vielä tältä syksyltä silti. Ennen tätä aamua. Tänään oli aamulla pakkasta syksyn tähän astisen ennätyksen verran, huikeasti 4,5 astetta. Kuivan sään innoittamana pesetin aamulla työmatkalla autoni, kun se sitten pääsi päiväksi halliin kuivumaan. Tänään taas mietin, jotta milloinkahan tämä Halloween oikein rantautui Suomeen? Minun kouluaikanani kukaan muu kuin meidän jenkkiläisen koulun väki ei ollut mokomasta kuullutkaan kuin Aku Ankasta. Meidän koulussa järkättiin Halloween-bileet vanhemmille, koulun oppilaille oli naamiaiset sitten Valentine's Dayna, tuona Ystävänpäiväksi Suomessa vääntyneenä jenkkien suurena juhlapäivänä. Huomenna sen sijaan on Pyhäinmiestenpäivä, Halloweenin alkuperäinen suomalaisversio. Käyköhän kukaan enää haudoilla silloin? Suomalaiset juhlat ovat perinteisesti olleet sotien menetysten värittämiä. Ei liene sellaista pyhää, jona ei muisteltaisi sodissa kaatuneita. Mikä sinänsä on erittäin ymmärrettävää! Etenkin silloin joskus nuorena sitä valitti kuitenkin siitä, että siinä missä muualla maailmassa juhlista otetaan kaikki irti ilotulituksin ja karnevaalein, meillä katsotaan armeijan marssia ja käydään sankarihaudoilla ja miksei saman tien niillä muillakin haudoilla. Mutta minä edustankin vasta toista sodan jälkeistä sukupolvea. Näyttää vähän siltä, että kun tämä minun sukupolveni on aikuiseksi kasvanut, on alkanut suomalainenkin juhlimiskulttuuri muuttua. Enkä nyt siis tarkoita "juhlimista", as in mäyräkoira kainalossa reuhaamista tai edes baaribilettämistä, vaan ihan sitä miten näitä erilaisia pyhiä sun muita vietetään. Se ystävänpäivä on jäänyt aika laimeaksi, mutta Halloween on ottanut tuulta alleen. Ehkä se sopii jotenkin sitten paremmin tähän meidän suomalaiseen synkkyyteen. Onhan tämä maa aika heavy muutenkin. HIMit ja Nightwishit ja Lordit ja muut. Noita- ja pirujutut ei oikein ole koskaan olleet minun juttuni. Vastustelin aikani esikoisen halua saada noitapuku ekan luokan Halloween-juhliin, mutta annoin periksi lopulta, tuumaten että ei kai se sitten kuitenkaan ole sen ihmeempi kuin pukea tytär muumiksi. Satuolentoja ne on molemmat kuitenkin. Olin minä silti ihan iloinen nytkin, kun esikoinen tarvitsi uuden Halloween-puvun ja tosikoinen ihan ensimmäisensä, ettei kumpikaan edes halunnut katsoa niitä pirupukuja päin. Tosikoinen valitsi Tulityttö-puvun (joka oikeastaan muistuttaa prinsessapukua, mutta on musta-kelta-punainen) ja esikoinen mustan keijun/noidan puvun. Ihan jees asut. Ja onhan ne söpöjä :)  Niitä Halloween-bileitä tuntuu vähän joka suunnalla nyt olevankin. Yksi jos toinen kaveri on naamakirjassa kertonut tänään vieneensä lapsiaan päiväkotiin tai kouluun naamiaisasussa ja joillain on noita juhliakin ollut. Ja muutama on kommentoinut menevänsä itse huomenna Halloween-juhliin. Meidän tytöillä oli molemmilla bileet myös. Tosikoisella oli eilen illalla päiväkodissa party, johon sai tulla koko muukin perhe mukaan. Ja esikoisella tänään koulussa Halloween-disco, joss kaiketi oli kaikkea muutakin äksöniä. Viime vuonna ainakin lauloivat siellä singstariakin kovasti. Itse asiassa olenhan minäkin antanut Halloweenille sen verran periksi, että viime vuonna ihan maalasin naamani parin kaverin kanssa ja lähdettiin mustissa halloweeneilemaan stadiin. Tänä vuonna tyydyin tosikoisen päiväkodin bileisiin, ihan vaan noitahattu päässä.  October 26 Just another rainy monday Työmatkalla oli normaalia pahempi ruuhka, kai tuosta pahuksen sateesta johtuen. Äkäilin itsekseni niin ruuhkan kuin pahuksen pyyhkimieni takia kun tihku eli tunnistin laittoi pyykimet jälleen täysille ja ensimmäinen säännöllinen pykälä oli liian nopea mutta käsipelillä sai kuitenkin koko aika olla pyyhkimässä tuulilasia - en ihan totta ymmärrä sen sadetunnistimeni logiikkaa kun tihkussa pyyhkimet saa järjettömän sätkyn ja viuhtovat kuivaa tuulilasia minkä ehtivät ja kovassa sateessa yhtäkkiä eivät pyyhi lainkaan. Siinä ruuhkassa lukaisin kändestä meilit ja päivitin facebook-statukseni: "is already real p*ssed by this monday". Siihen sitten kaveri kommentoi, että ihan perusmaanantai siis? Niinpä niin, sepä se. Ihan perusmaanantai, joka toden totta oli ollut maanantai ihan aamusta asti. Ja minä tavalliseen tapaan ihan maanantaipöpperössä ihan aamusta asti. Maanantaita mananneelle esikoiselle sanoin kotona: "Älä asennoidu siihen noin niin se ei tunnu niin raskaalta!" Yeah, tee niinkuin minä sanon, älä niinkuin minä teen. Sen verran kerään pointseja nyt kuitenkin, etten minä ääneen itse mitään sadatellut ennen kuin yksin autossa. Ei kai se aamu nyt niin paha ollut, ei vielä himassa ainakaan. Se sujui oikeastaan melko rauhallisesti ja sutjakkaasti, tsemppasinpa jopa kummankin tyttären hiukset kiinni - esikoiselle matalat saparot (tuohon niskan tuntumaan) ja tosikoiselle pari ranskanlettiä suorastaan. Tosikoinen puki pitkästä aikaa reippaasti ulkovaatteetkin päälleen ja päästiin lähtemään ilman huutoja ja hermostumisia. Kunhan vielä IV-mies oli siirtänyt pakunsa pois autoni tieltä, päästiin ihan kivassa ajassa lähtemään tytön kanssa kohti päiväkotia. Autossa oli lämmin, mies oli eilen kiinnittänyt lämppärillenikin telineen. Toimihan se siellä lattiallakin, mutta on se mukavaa että se on nyt telineessä poissa jaloista (silloin harvoin kun siinä joku istuu ;) ) ja talvella se sulattaa näin tuulilasin paremmin. Ulkoilmakaan ei ollut tänään niin kylmä kuin viime aikoina yleisesti, mittari näytti jopa seitsemää astetta. Vettä tihutti kyllä, kurjempi juttu. Mistä johtuikin sitten mieleeni, että sehän tarkoitta kuriksia. Tytär oli automaattisesti vetänyt päälleen vastikään ostetun Remu-haalarin, jonka kanssa ei kuriksia kyllä tarvitse oikeasti, mutta jos päivällä on kymmenkunta astetta lämmintä tytärhän läkähtyy toppahaalarissaan! Enkä tietenkään ollut tullut ajatelleeksi ottaa mukaan kevyempää ulkovaatesettiä. Vilkaisin kello, joskos ehtisin käydä hakemassa ne vielä tytölle kotoa. Yli yhdeksän?! Eikun äh, auton kellohan oli vielä kesäajassa, eikä minulla ole mitään tajua siitä, miten se säädetään. Haalareita ja kelloja ja pyyhkimiä harmitellessani yritin lähteä risteyksessä liikkeelle kolmosella, mutta eihän se onnistunut vaan sammutinpa vielä autonikin siihen iloisesti. Kun lähtee menemään pieleen niin sitten menee pieleen urakalla. Tai ainakin siltä tuntuu, ja jokainen pienikin juttu tuntuu isommalta kuin onkaan. Päiväkodista lähtiessäni soitin miehelle, joka vuorostaan vähän myöhemmin laittoi motarin ruuhkasta minulle tekstarin; oli vienyt typylle kevyemmät ulkkarit päiväkotiin, ja esikoinen reppana oli jäänyt eteiseen vielä kertaamaan enkkua ja ymppää - älykäs perfektionisti-lapseni joka vetelee kokeista pelkkiä kymppejä stressaa koulunkäynnistä vähän liikaakin. Ruuhka-ajoa kesti tällä kertaa aina Kaivokselan ohi saakka. Ja Ruskeasuon risteykseen tultaessa teki mieli soittaa torvea ja puida nyrkkiä taas niille kolmelle autoilijalle, jotka eivät olleen osanneet vaihtaa kaistaa ajoissa vaan tukkivat kääntyjien toisen kaistan. Niitä on siinä joka aamu. Korporaatio kertoi radiossa kuinka Kaljakellunnan järjestäjät joutuvat oikeuteen siitä, etteivät ole hakeneet kokoontumislupaa vaaralliselle tapahtumalleen, joka alun perin oli vain kaveriporukan tempaus mutta on vähän paisunut. Tämän aamun mielentilassa päässäni kiehahti, on tämä Suomi ihme poliisivaltio! Autohallissa peruuttelin autoni kauniisti ruutuun - tuo meidän superahdas halli on opettanut melkoisen hyväksi parkkeeraajaksi - ja nousin autosta napaten mukaani tietokonerepun ja treenikassin. Siis hetkinen! Olin jo hallista käytävän puolella, kun totesin että toinen kasseista oli liikaa, palasin viemään sen autoon, ja olin jo käytävän puolella kun jäin pohtimaan laitoinko auton uudestaan lukkoon. Kolmas kerta toden sanoo - mutten silti muistanut tehdä sitä mitä oli ollut tarkoitus ennen autosta nousemista: lukea auton manuaalia sen verran että tietäisi miten se kello säädetään ja selviäisi onko pyyhkimissä kenties piilotettuna joku jekku. Hörppäsin juuri loppuun jo jäähtyneen kahvin. Onneksi maitokahvi maistuu ihan hyvältä vielä kylmänäkin. Jospa tämä työpäivä tästä käynnistyisi vielä okei, kun sain höyryt päästeltyä ja kunhan haen lisää kahvia. Onhan tässä aikaa taas iltaan asti. October 24 Takkatulen hiljaa hiipuessa Syksy ja kylmät säät, pimenevät aamut ja illat. Viime sunnuntaina mies vaihtoi autoihin talvirenkaat - ajan ensimmäistä kertaa nastoilla sitten autokoulun, kun Hondani lähes käyttämättömät talvirenkaat nyt sattuvat olemaan nastat, enkä tykkää. En sen paremmin rapinasta niiden raapiessa asfalttia kuin nastojen aiheuttamasta kummallisesta ohjaustuntumastakaan. Kunhan nuo on kulutettu vaihdan taas kitkoihin. Takassa on jälleen tuli harva se ilta. Tuohan se oman lisänsä näiden neliöiden lämmittämiseen, mutta ennen kaikkea se luo kodikasta tunnelmaa kotiin. En minä kovin paljon ole ehtinyt tässä takkatulen ääressä istua silti, enimmäkseen en ole ollut kotona kun takkaa on poltettu, tai sitten on ollut jotain hommaa juuri silloin. Sen tuoksu kuitenkin leijailee kivasti ja kun tulee lähelle, se hohkaa ihanasti lämpöä. Nyt tulin tähän rahille miniläppärini kanssa juuri kun takka oli jo hiipumassa. Lykkäsin pesään pari pientä puuta ja hetken takka jälleen rätisikin iloisesti vieressäni. Taas on yksi työviikko hujahtanut ohi ja viikonlopustakin puolet mennyt jo. Esikoisella oli kuluneella viikolla syysloma. Maanantain tein etänä töitä kotona, vaikka loppujen lopuksi mies oli silloin flunssaisena kotona myös. Tiistain olikin mies kotona raksahommissa, keskiviikon esikoinen isoäidilläni ja torstain ja perjantain oli mies tyttöjen kanssa taas kotona tosikoisen sairastaessa. Kummallinen tauti olikin. Torstain oli 39asteen kuumeessa, joka ei hellittänyt kuumelääkkeistä huolimatta, mutta perjantaina jo taas täysin kuumeeton. Vain vähän yskää ja käheä ääni jäljellä. Minä olen ollut hirvittävän väsynyt viime aikoina, kaipa tämä syyskuun alusta alkanut vauhti, joka ei taida mihinkään ennen joulua hellittääkään, alkaa vähän viedä verojaan. Pitäisi siis vaan nukkua vähän enemmän eikä valvoa aamuyön puolelle sen paremmin kotona kuin muuallakaan. Viime yönäkin näytti kello kahta kun menin viimein hampaiden pesulle. Kampesin silti itseni sängystä puoli yhdeksän aikaan ratsastamaan ja ratsastustunnin jälkeen lähdin parin kaverin kanssa seinäkiipeilemään. Ja selviydyin päivästä yhdellä kahvimukillisella ja ilman päänsärkyä. Ratsastus jatkuu, tykkään :) Ja esikoinen tykkää. Käytännön syistä ratsastan tämän vuoden loppuun asti samalla tunnilla esikoisen kanssa ja siinä on jotain hirveän mukavaa! Olkoonkin että tunneilla vähän välillä harmittaa, kun joutuu toppuuttelemaan heppaansa niiden pikkuisten (ja maailman suloisimpien!) shettisten seassa ja vaihtamaan paikkaa uralla tavan takaa. Mutta ei haittaa. Pääasia että pääsee ratsastamaan! Ensi vuoden alusta sitten muuttuu tuntikuvioni. Tänään tosiaan sitten vielä lähdin kiipeilemäänkin Tapanilan Erälle parin kaverin kanssa. Pari kertaahan olen sitä ennenkin kokeillut ja tykännyt kovasti. Nyt kiipeily on tullut esiin muutaman kerran noiden kavereiden kanssa, joten kun ehdottivat että lähtisin mukaan, olin messissä enemmittä houkutteluitta! Ja buukkasin itseni ensi keskiviikon alkeiskurssille opettelemaan varmistamista ja jotain, minkä jälkeen voinkin kiipeillä silloin kun itseäni huvittaa. Ja viedä tytötkin kiipeilemään. Esikoinen etenkin on sitä jo hinkunut vaikka kuinka. Saa nähdä iskeekö vai ei. Takkatuli alkaa hiipua jälleen. Mies ja lapset pelaavat Monopolya loppuun tuossa lattialla. Lasten nukkuminen on ehtinyt heittää häränpyllyä vaivaisessa viikossa, vaikka on periaatteessa edes yritetty pitää kiinni jostain nukkumarytmistä. Loma silti sekoittaa sen aina. Onneksi ensi yönä saa tunnin lisää nukkuma-aikaa, kun siirrytään talviaikaan. Aamuherätys odottaa jälleen puoli yhdeksän maissa, jotta ehditään kymmeneksi pelaamaan sulkista koko sakki. October 17 Mistä tytöt tykkääJälleen kerran esikoinen tivasi minulta autossa matkalla kotiin ratsastamasta, jotta miksi ratsastaminen on nykyään niin paljon enemmän tyttöjen juttu kuin poikien, vaikka entisaikaan miehet oli kovia ratsastamaan. Silleen niinkuin Lucky Luke, vaikkapa. Olen jo aikaisemmin todennut, että silloinhan ei ollut autoja, joten hepat olivat se väline, jolla liikuttiin ja sittemmin sen korvasi ne autot. Tänään lisäsin, että pojilla on nykyään paljon hurjempiakin harrastusmahdollisuuksia kuin hepat, vaikkapa nyt enduro, jonka suhteen eräällä duunikaverilla poikineen on käynyt vähän kuin meillä ratsastuksen. Ensin pojat ja johan kohta iskä perässä.
Meidän tyttö on alkanut löytää sisäistä tyttöään tänä syksynä. Liekö se tuo lähestyvä teini-ikä vai ihan vaan ne kaverit vai ehkä molemmat yhdessä, mutta tänään tytär huokaisi Cittarista pika-shoppailulta autolle palatessamme: "Vaatteiden ostaminen on ihan parasta". Siis tyttö, jota on saanut raahata kauppoihin, jotta edes joskus saisi jonkun uuden rievun hälle ostettua! Joka on marissut ja mankunut pois kun kauppareissua on kestänyt 31 sekuntia! Hihkaisin tyttärelleni: "Tyttö, sustahan on tullut ihan tyttö!" Tytär hymyili jotenkin niin tutun vinosti ;) ja kysyi: "Ai mikä mä ennen sit olin, poika vai?"
Ei nyt tietenkään poika, mutta aika lailla poikatyttö. Aina jotensakin tarkka vaatteittensa suhteen, heh, hyvinkin tarkka kun tarkkoja ollaan. Kriteerinä on ollut ensisijaisesti vaatteen mukavuus ja konstittomuus, värit ja painatukset on saattaneet löytyä vaikka poikien osastolta. Vielä viime keväänä vaatekappale nro uno oli verkkarit, tytär kulki aina sellaisissa "koska ne on niin mukavat". Ja kenkinä oli aina lenkkarit.
Toisin on nyt. Jos viime keväänä sain tuskastumiseen asti tolkuttaa tyttärelle, ettei kaikkialle voi lähteä verkkareissa, saan nyt tolkuttaa tyttärelle, että liikkatunnille mennään verkkareissa "vielä lukiossakin ettäs sitten tiedät!". Jalkaan piti alkusyksystä saada tennarit, mielellään varrelliset. Talvitakki ei enää ollut mikä tahansa sporttitakki vaan valikoi tarkasti trendikkään rotsin. Ja tänään tämä ostosreissu sai toisen kipinänsä siitä, kun tytär viikolla sanoi haluavansa "sellaiset varrelliset saappaat, joissa vois olla vähän korkoa. Iiihan vähän."
 Toinen kipinä tämän päivän shoppailuille tuli siitä, kun aamulla vedettiin ratsastuskamppeita niskaan ja kaivoin neidille omasta kaapistani leggareita ja urheilukerraston yläosaa - minulla on urheilukerrastoja parikin kappaletta, ja ihan hyvin sopi tyttärellekin. Nyt on tosin hänelläkin omansa sitten. Ja leggareita farkkujenkin alla käytettäväksi. Pitää keksiä joku keino vaan erottaa minun ja lapsen trikoot toisistaan. Ovat meinaan samanlaisia ja samanvärisiäkin - mustia tietty.
Onhan esikoisella toki ollut aina jonkin verran niitä tyttöisiäkin piirteitä mieltymyksissään. Pitkät hiukset esimerkiksi ovat aina olleet tärkeä juttu, bikineistä on tykännyt-ei tykännyt-tykännyt... nyt on taas jonkin aikaa tykännyt. Prinsessa-vaihe esikoisella oli hyvin lyhyt, etenkin kun vertaa tosikoiseen, jolla sitä on kestänyt jo vuosia eikä pinkkikausikaan pikkuneidillä ole menossa mihinkään. Esikoinen on pitkään tykännyt mustasta, pinkki oli ja meni, mutta on ehkä ihan pikkuisen tulossa takaisin. Ja Hello Kitty on kiva. Korvikset esikoinen myös halusi jo varhain eikä se mennyt ohi iän myötä. Kuuden vanhana muistaakseni hänelle reiät korviin laitettiinkin sitten, ja siitä asti on korvikset korvissa olleet. Ei hirveästi niitä vaihtele, pienet timtantit niissä on päivästä toiseen, mutta ehkä tässä kohdin voin katsoa myös mallikappaletta - minähän en korviksiani jaksa vaihdella ollenkaan. Sen sijaan seitsemännen reiän otin eilen :) Toteutin viimein pitkäaikaisen plänini ja otin oikean korvalehden ylänurkkaan lävistyksen, nyt siinä on hopeinen tähti. Mikä on esikoisesta ihan eppii, kun "nyt sulla on jo seitsemän ja mulla vasta kaks reikää korvissa!" Kade ilmoitti olevansa myös tosikoinen. No, aikuisena ehtivät.
 Esikoisella näihin tyttöisempiin piirteisiin kuuluu vahvasti trendikkyys, joka tulee paljolti kavereilta, tai sanotaanko, että kaverit vahvistavat sitä - minkä minä näen tässä kohdin vain positiivisena kehityksenä. Tosikoisella se on enempi sellaista luontaista kauneushakuisuutta, eräänlaista blondiutta sanan nätimmässä merkityksessä. Tosikoinen tykkää rimpsuista ja meikeistä ja koruista ja pinkistä ja mekoista ja... ja shoppailusta ;)
Minun täytyy sanoa, etten suinkaan pane pahakseni sitä, että tytöillä on oma maku ja että se joskus tarkoittaa vähän kalliimpaa kampetta. Tyttärien kanssa ja tyttärille shoppaaminen tässä nykymuodossaan on melkein yhtä kivaa kuin vaatteiden ja kenkien ostaminen itselleen! Yhtä kivaa se oli silloin joskus kun tytöt olivat niin pieniä että sain pukea heitä oman makuni mukaan. Välillä esikoista ei kiinnostanut eikä oikein tykännyt mistään, ja koska tosikoisella ei ole juurikaan oikeita tarpeita vaatteiden suhteen, ei ole heidän kanssaan paljon jaksanut vaate/kenkäshopata jos ei ole ollut pakko. Toisin on nyt :) October 13 Koukutuksia Ei riitä, että elämästä loppuu tunnit muutenkin aina kesken, pitää sitten vielä koukuttua kaikkiin kummallisuuksiin. Olenhan joskus ennenkin noista ajoittaisista addiktioistani kirjoittanut, välillä ne on elokuvia tai tv-sarjoja, välillä jotain muuta. Kirjoihin olen kestokoukussa, mutta ehkä juuri siksi niiden lukeminen on kausittaista. Välillä jaksaa paljon, välillä vähemmän ja vaikka olisi hyväkin kirja kesken, kuten nytkin, ei välttämättä jaksa avatakaan kirjaa aikoihin. On niin paljon vähemmän energiaa vievää tuijottaa jotain ruutua. Alkusyksystä tilailin noita leffoja Amazonilta, niitä musikaaleja. Tai no, olen minä niitä tilannut yhä, niitä on aikamoinen setti katsomatta, päälle Scarlett Pimpernel, ja nyt on tilauksessa Amazon.uk:sta muutama Shirley Temple -leffa. En ollut muistanut koko Templeä aikavuosiin, en ennen kuin sunnuntaina isoäiti luki ystäväkirjaansa, johon olin kirjoittanut joskus about 8-vuotiaana ja merkinnyt lempinäyttelijäkseni Shirley Templen. Kyl vaan, nyt muistan, tytön leffat olivat minusta hurmaavia :) Toivon, että uk:sta tilatuissa leffoissa olisi suomenkielinenkin tekstitys niin niitä voisi näyttää noille omillekin tytöille. Sellaisia klassikoita kuin vaikka Burnettin Pikku Prinsessa. Nyt en ole kuitenkaan viikkoon, pariin oikein ehtinyt (lue: jaksanut yötä myöten) katsoa noita leffojakaan, vaan koukutukseni on naamakirjassa. Pariin otteeseen olen maininnut muistaakseni Mafia Warsin, ja nyt uusimpana FarmVille. Olen viimeksi pelannut tietokoneella viime vuosituhannen puolella! Eikun joo no, just ja just tällä vuostuhannella, kesällä 2000, kun olin viimeisilläni esikoista odottaen, yksin kotona päivät, ja aika kävi pitkäksi. Pelailin niitä tasohyppelypelejä, Keeniä, Cosmoa ja mitä niitä oli. Enpä enää muista edes. Gradun teko-aikaan olin koukussa Tetrikseen. Pelasin sitä joka välissä ja olin siinä oikeasti hyvä. Siinä loppui pisteet kai 30000 ja alkoi sen jälkeen laskea takaisinpäin, enkka taisi olla jotain 17000 paluumatkaa. Mies loi itselleen oman Tetris-instanssin omalla high score -listalla ;) Se onnistui tuolloin ihan vaan kopiomalla ja uudelleennimeämällä tetriksen exe ja pari oheistiedostoa. Mutta Tetriksen jälkeen en muista olleeni kunnolla koukussa mihinkään peliin, koska en juuri mitään ole pelannutkaan. Vai hmm, Collapse? Okei, joskus jotain ;) Nyt siis Mafia Wars ja FarmVille. Mafiasota on keikkojen heittämistä, tappelui toisten mafioiden kanssa, rahan sijoittamista ja esineiden keräämistä, noin lyhyesti sanottuna. Energiaa kuluu ja kun se loppuu joutuu odottamaan, että saa lisää jotta voi taas tehdä jotain. Siinä ei kuole eikä ole "elämiä", mutta kyllä siinäkin aika heikoksi voi terveys päästä ja pitää toipua. Mafiasotaa käyvät fb-kaverit muodostaa mafian ympärille ja tuen taisteluissa ja avun esineiden keräämisessä ja antaa välillä energia-boosteja. Peliä voi aina pelata hetken kerrallaan, sitten joutuu odotuskannalle energiavarantojen täyttymiseksi. FarmVille taas on maatila. Jokaisella on oma maatila, jossa voi olla erilaisia viljelyksiä ja hedelmäpuita ja eläimiä. Kaikesta saa satoa ja sillä saa rahaa ja rahalla saa lisää sitä kaikkea. Ja lahjaksikin voi saada kaikenlaista, paljon perustuu vastavuoroiseen antamiseen maatilanaapureiden ja muiden samaan peliin koukuttuneiden fb-kavereiden kesken. Sadon kypsymistä joutuu odottelemaan, sillä välin ei välttämättä oikein ole tekemistä juurikaan. Muiden farmeilla voi käydä jeesaamassa, muttei niissäkään loputtomiin tekemistä ole. Nuo fb-pelit on aika fiksusti tehtyjä. Ne eivät vie kerralla kamalasti aikaa, mutta "pakottavat" palaaamaan säännöllisin väliajoin korjaamaan satoa ja hoitamaan farmia, tekemään lisää keikkaa tai tappelemaan. Ja sitten voi taas hetken hoitaa omaisuuttaan ja sitten pitää taas vähän odotella. Odottaminen ei sovi minulle, olen kärsimätön. Silti vaan pelaan noita :D Kaikenlaisen muun tekemisen lomassa, samalla kun käyn muutenkin naamakirjassa. Ne tosin pidentävät vähän fb-vierailuja, joten ei ihan aina ehdi... Kaipa tuokin villitys jossain vaiheessa menee ohi. Niinkuin on menneet virtuaalivauvat, akvaariot, fluff-lemmikit vai mitä ne oli, greenpatchit ja ties sun mitkä. Kyllä vaan aikuisetkin hurahtelee :D October 11 Pink noise in black&white Kaksi naista, kaksi miestä. Kaikki valkoisissa, mikrofonit kädessä. Accapella saa uuden määritelmän - tai oikeastaan on saanut jo useampi vuosi sitten, sillä onhan Fork jo aika monta vuotta kirjaimellisesti soittanut suutaan. Tai ehkä suullaan. Sillä ihan perinteistä moniäänistä laulua ei heidän ohjelmistonsa todellakaan ole, lukuunottamatta Kiss from a rosea ("just to show we can"), vaan rokki kuulostaa ihan rokilta heidän esittämänään, vaikkei mukana ole instrumentin instrumenttia. Vain neljä taitavaa artistia, neljä mikrofonia - ja soundman. Pink Noise rock show -ilta oli alkamassa Svenskanilla. Olin kuullut Forkista, nähnytkin joskus telkkarissa jossain musiikki-showssa mukana. Alkusyksystä näin pätkän Pink Noisea aamuteeveestä duunissa ja tuumasin, että tuo show on nähtävä. En etukäteen tiennyt kuitenkaan juurikaan, mitä odottaa - luulin kyseessä olevan jonkinlainen juonellinen tarina rock-accapellan siivittämänä. Mutta sehän oli oikeastaan konsertti. Tai rock-spektaakkeli. Ja komea sellainen olikin! Ensimmäisen "näytöksen" Fork oli valkoisissa. Lauloi minulle tuttuja ja vähän tuntemattomampiakin biisejä, mukana mm. U2:takin (jota on kuulemma vaikea saada coverata). Spiikkasivat vuoronperään jotain väliin englanniksi "because it's so much cooler". Laulattivat yleisöä Roxetten She's got the lookilla ja lauloihan Svenskan. Tunnelma yleisössä oli teatterissa paljon tiiviimpi kuin missään stadionkoserteissa, Jätkäsaaresta puhumattakaan, niin komea kuin joku Madonnan show olikin. Väki oli mukana ihan täysillä, mikä on suomalaiselta yleisöltä varsin harvinaista. Suomalaisuuden huomasi ehkä parhaiten siitä, että standing ovationia ei nähty ;) Forkin Pink Noise -ohjelmisto koostui pääasiassa ulkomaisesta rockista, poikkeuksena "Fork at it's hemligaste", laulamassa mm. Virve Vicky Rostin sataa salamaa ja Kirkan asemalla hengailua, ja jotain ruotsinkielistä jota en tunnistanut. Toisessa näytöksessä kööri oli mustissa ja setti oli huikea metalli-sikermineen ja pyroteknisine tehosteineen, joihin show näytti jo päättyvän - mutta oikeastaan siitä vasta alkoikin ainakin minun mielestäni kaikkein komein osuus. Ihan siellä lopussa, ensimmäisen feikki-lopun jälkeen, kun yleisö tömisti Forkin takaisin lavalle, oli vuorossa aivan upea Jackson-pätkä Smooth Criminaleineen ja Thrillereineen. Jackon biisien jälkeen lisää vimmattua taputusta ja tömistystä. "So it's ok with you we do one more?" J se loppuhuipennus! Loppui upeimpaan mitä on - tai no, ainakin yhteen upeimmista rock-historiassa - Queenin Bohemian rhapsodyyn. WOW! Aivan liian lyhyeltähän se tuntui. Niin ne aina. Lähdettiin kaverin kanssa ulos toistellen sitä, miten komea show oli. Ja hauskakin. Nyt pitäisi vielä löytää jostain sopivasta nettikaupasta Pink Noise teepaita (asenne-teepaitojeni kokoelmaan, missä on jo Avenue Q, Ratkaisija, Happy Cat ja Radio Rock) ja voisipa sitä ostaa myös Forkin levyn. Kyllä sitä kuuntelee ihan ilman lavashowtakin! October 08 Saunaa ja shampanjaaMeillä on uusi sähkömies. Sellainen joka saa päivässä aikaiseksi enemmän kuin entinen sähkäri sai kuukaudessa. Joten meillä on nyt ihan oikeasti sähköt makkarissa ja perähuoneessa eikä vain leikisti jatkareilla vedettynä. Ja nyt siellä on myös kattolamput, kun tänään ostin pari sellaista. Vaatehuoneessanikin (hups, lapsus, onhan se miehenkin, mutta kun toistaiseksi siellä on vain minun vaatteitani) on kattovalo ja koska siinä on nyt myös oikea ovi eikä kissan pahvieste, kattovalo on suorastaan välttämättömyys. Jäi jo yhtenä päivänä laittamatta päälle se paita, jota olin suunnitellut, kun en löytänyt sitä pimeässä vaatehuoneesta ja jouduin laittamaan toisen.
Ehkä silti vielä noita valoja (ja muuta sähköistystä) isompi ja odotetumpi asia on sauna. Tuo tila tuolla pesuhuoneen takana, joka oli tänne muuttaessamme romuvarasto. Jonka lauteet mies jossain vaiheessa viimeisen vuoden sisällä sai laitettua, kunhan ensin oli saanut sen paneloitua ja laatoitettua. Jonka lasiovi ja -seinä makasivat meidän työhuoneen lattialla vielä muutama viikko sitten. Tuolloin muutama viikko sitten miehellä oli proideja ja kaveri apuna ja saivat saunan viittä vaille valmiiksi. Viime viikonloppuna mies ja tuo kaveri neljää vaille valmiiksi, eilen sähkäri paria vaille valmiiksi, kun kytki kiukaan ja valot.
Sauna siis ei ole vieläkään 100% valmis. Ei kai mikään täällä ole 100% valmis, mutta vähempikin on jees. Ei niitä ikkunanpuitteita tarvita asumiseen, eikä saunomiseen edes. Eikä vältsisti lattianurkkien silikoonaustakaan. Silikonit pitää laittaa, siis sinne lattiaan, jossain välissä kyllä ettei vesi pääse pitemmän päälle sinne jonnekin, mutta onhan se kuitenkin kaikki kosteuseristettyä. Ja tarviihan ne ikkunanpuitteetkin joskus joo. Mutta kaikki ajallaan, pääasia että pääsee saunaan. Niin, ja että asumispuitteet on kuitenkin kunnossa.
Eilen siis sähkäri viritti kiukaan ja saunan kuituvalot toimintaan, ja mies lämmitti saunaa n. 50 asteiseksi ja öljysi lauteet tosikoisen kanssa. Jotta tänään päästiin sitten korkkaamaan sauna koko porukalla. Johan tässä tulikin elettyä melkein puolitoista vuotta ilman omaa saunaa! Elinhän minä lapsuuteni ja pitkälle aikuiseksi asti ilman omaa saunaa, joten ei se nyt niin absoluuttinen välttämättömyys minulle ole, mutta on tässä jo kymmenkunta vuotta (miinus viimeiset puolitoista) eletty oman saunan kanssa, joten johan siihen oli tottunut ja etenkin talvikylmällä sitä kaipasi.
Tänään kotimatkallani poikkesin hakemaan meille pullon kuohuvaa - Burtin makeahkoa 9,5-prosenttista eli ei nyt kuitenkaan mitään huippuskumppaa, mutta ihan hyvää kuitenkin - ja lapsille ruokakaupan puolelta oman Robby Bubble -pullon, sekä lohta monessa muodossa, jokaiselle jotain. Oli siis päivällinen Chiapoja, lämminsavukirjolohta, graavia kirjolohta ja aura-lämminsavulohta. Ja jälkkäriksi Arnold'sin donitsit, jotka poimin kotimatkallani, asematunnelin läpi kulkiessani.
Skoolattiin saunan kunniaksi kuplivalla ruokapöydässä, ja mitä ei juotu ruuan kanssa, otettiin saunajuomaksi. Harvoinpa sitä istuu saunasta vilvoittelemassa shampanja-lasi kädessä. Mutta harvoinpa sitä juhlii saunaa, joka on itse rakennettu kovalla työllä, ja jota on odottanut yli vuoden valmistuvaksi :D
Sauna on ihana :) Se on tilava - niinkuin koko talokin... - mahtuu väkeä enemmänkin jos haluaa. Se on tyylikäs, Sun-saunan "kotikylpylä". Valoa antaa kuituvalot katossa ja lauteissa sekä vuolukivikiukaan valo. Lauteet on reunoista pyöristetyt, on erillinen selkänoja, joka pyöristää kulmat. Joskus, jos sattuu sellaista, että pääsee saunomaan ilman lapsia, voisi sinne kulmiin laittaa vaikka kynttilöitä selkänojan ja seinän väliin jäävälle tasolle.
Miehen kanssa istuttiin nautiskelemassa pehmeistä varsin tasaisesti levittyvistä löylyistä lasten melskatessa pesuhuoneen puolella. Kyllähän tytötkin löylyssäkin viihtyivät, mutta muistivat myös vanhat sauna-aikaleikkinsä saman tien kun ekan kerran pitkästä aikaa taas kotona päästiin saunomaan. Haalivat siis pesuhuoneeseen muovieläimiä ja muovilaatikkoa vadiksi (kun ne on kaikki jossain) ja riehumiseksihan se meni. Olin jo elätellyt toiveita, että nuo vesileikit pesuhuoneessa olisivat meidän perheen osalta jo olleet ohi mutta eipä sitten ei...
Vatien lisäksi hukassa on monta muutakin saunomiseen liittyvää asiaa, mikä ei sinänsä yllätä lainkaan. Kiulut ja kuupat löytyivät kyllä, samoin löylynhenki ja kiuaspupu, joista tulikin saunakoristeita, kun en tiedä voiko tuohon vuolukivikiukaan päälle niitä oikein laittaa. Mutta hukassa on pitkä laudeliina ja sekä puinen että pehmeä saunatyyny. Eihän se paljon ole. Puolet saunakamoista sentään oli vielä tallessa ;) Ja kai nuo loputkin jossain tuolla autotallin jemmassa. Kunhan vaan jaksaa taas kaivaa joskus.
Saunan jälkeen oli kyllä niin ihana raukea olo, että olisin voinut painua siitä saman tien nukkumaan. Mutta (kaikesta saunaa edeltäneestä "juhlinnasta" huolimatta) tytöt halusivat - ja olin jo luvannutkin heille aamulla - lättyjä saunan jälkeen. Joskus puolitoista vuotta sitten kun meillä viimeksi oli oma sauna vuokra-asunnossa tein kerran lättyjä saunan jälkeen. Esikoiselle se jäi fixaatioksi, saunan jälkeen pitää saada lättyjä. No, ehkei kuitenkin ihan joka kerta... Banaanilättyjä siis paistoin ja syötiin massut niitä täyteen.
Minkä jälkeen alkoi vielä niiden lamppujen laitto (ja keittiön siivous ja pakkaaminen ja...). Ja Mafia Wars. Olen hämmentävästi addiktoitunut.
    October 05 Muutama huomio ja yksi löytö Huomio #1: hiilihydraatit Tein minä tämän huomion jo kesälläkin, mutta tänään se tuli taas vastaani. Nimittäin, että hiilihydraatit ihan yksinkertaisestikin sekoittaa elimistöni jonkun hormonitasapainon. Sen, mikä säätelee kylläisyyskeskusta ja kylläisyydeen tunnetta. Ja ne kerryttää nestettä ja sekoittaa aineenvaihdunnan. Ne eivät siis vain lihota liikaa nautittuina, vaan oikeasti pistävät koko elimistöni outoon tilaan, jossa tekee vain mieli syödä, ihan sama mitä. Tänään tämä taas tuli todettua, kun ihmettelin miksi vain napostelisin pitkin päivää, täysin vastoin nykytapojani. Kun tajusin, että viikonloppu kului vaihteeksi varsin hiilihydraattipitoisissa tunnelmissa. Huomio #2: lihakset ja liikunta Viime viikolla jo ihmettelin, miksi tanssitunneilla tuntui kroppa niin kummalliselta eikä mikään tuntunut sujuvan niinkuin normaalisti. Tänään jossain tanssisarjaan kuuluvassa jalanheittokohdassa yhtäkkiä hogasin, että minullahan tuntuu eri lihakset jäykiltä ja siten huonosti liikkuvilta kuin ennen. Tähän asti olen monta vuotta harrastanut tanssia, ja enimmäkseen vielä yhden opettajan tunneilla, joten liikeradat ovat kohtalaisen paljon tiettyjä lihaksia käyttäviä. Mutta nyt olen pari viikkoa ratsastanut (ja syksyn alusta pelannut sulkista). Olen kyllä venytellytkin - mutten sitten ehkä ihan "oikein" rasituksen kannalta. Huomio #3: Reynaud Mutsi on tässä jo muutaman kerran kysellyt sieltä Kanarian lämmöstä käsin, jotta joko on sormenpäät valkoisina, kun on syksy alkanut. Eipä ole vielä ollut, mutta tänään oli jo ensimmäisen kerran tänä syksynä melkein. Tuossa kun kotiin tanssitunnilta ajelin, uhkasi vasemman käden etusormesta - siitä pahiten Reynaud'n oireyhtymästä kärsivästä sormestani - lakata verenkierto. Mutta vain melkein. Sitä odotellessa. Not. Löytö: Muse Kerroin tänään duunissa, että ostin viime viikolla pari Musen cd:tä. Duunikaveri totesi, että oi, nuoruusmuistoja. Minulle ei, minulle se on aivan tuore tuttavuus. Olen sitä jonkun biisin verran kuullut Rockilta, sen verran että arvasin ostaa yhden vähän vanhemmista (ja täten halvemmista - pienempi menetys jos en olisikaan tykännyt) levyistä. Lumouduin albumista totaalisesti ja ostin uusimmankin. Aivan mahtavaa musiikkia, taitavaa soittoa, vähän niinkuin rock-oopperaa ja vokalisti laulaa upeasti. Väreet kulkevat selkäpiitäni pitkin tuon tuosta, kun huudatan sitä autossa. Vau. Kiireestä kantapäähän Todistettavasti kuusivuotias lapsikin on mahdollista saada sängystä aamupesun kautta autoon noin seitsemässä minuutissa jos on tarvis. Tänä aamuna nimittäin oli. Maanantaiaamu, ei pakottavaa aikataulua duunissa, pitkä kiireisempi putki takana, väsytti. Ei sillä, etteikö maanantaiaamuisin ja kaikkina muinakin aamuina väsyttäisi muutenkin. Mutta mieleni oli jo illalla vaipunut tilaan, jossa se oli antanut minulle luvan hitaaseen maanantaiaamuun vailla hoppua, sillä työpäivä saa rauhassa venyä tänään illan puolelle, vaikka sinne kello kasin tanssituntiin asti. Joten mikäpä kiire sitä muka aamulla olisi sännätä liikkeelle. Kelloni soi normaaliaikaan silti, 6:21 - tuo hassu ja aavistuksen verran mieltäni häiritsevä pariton luku yksi tuli herätysaikaan erään kerran kun olin jälleen siirtämässä tuntilukua, jota vaihtelen arjen kuudesta viikonlopun kasiin ja sohaisinkin vahingossa minuuttilukua enkä ole jaksanut pyörittää sitä 59 minuuttia ympäri vielä. Tuo pariton luku herätysaikana on oikeastaan eräänlaista mielen jouston harjoittelua minulle myös. Jos siedän tuota, olen voittanut yhden pienen kohdan mielen jäykkyydestäni. Kellon pärähdettyä käänsin kylkeä ja vetäydyin syvemmälle peiton alle - heti avattuani oven olkkarin puolella maukuneelle kissalle - ja vaivuin takaisin autuaaseen uneen, tietoisena kiireettömyydestä. Kello soi uudestaan vielä yhdeksän minuutin kuluttua, minkä jälkeen sammutin sen kokonaan ja tuumasin, että herään kun herään ja sillä hyvä, mies huolehtikoon itse omasta nousemisestaan. Kissa kierteli ja kehräsi meidän sängyssä kunnes kuuli ääniä toisaalta ja meni vastaan esikoista, joka oli juuri herännyt. Esikoinen oli tosiaan noussut - tai laskeutunut - sängystään ja pelmahti hetken kuluttua meidän makkariin, pudottaen kissan sylistään takaisin meidän sänkyyn. Kello oli jotain 7:20 tai jotain ja pohdin, että jos vaikka puolelta sitten oikeasti nousisin ylös. Tytär kömpi meidän väliin hetkeksi torkkumaan myös, sillä hänellä oli yhdeksän aamu, eikä vielä siis kiirettä hälläkään. Yhtäkkiä aivojani sumentanut univerho hälveni kertaheitolla, kun Outlookin hälytystä muistuttava merkkiääni alkoi soida päässäni. Pomppasin vieterinä ylös sängystä herätyskelloni näyttäessä lukemaa 7:24, huudahdin "Ei kai?!" ja säntäsin esikoisen ja miehen ihmettelevien kysymysten saattelemana eteiseen etsimään kännykkääni. Ja kyllä vain. Päällimmäinen kalenterimerkintä kertoi, että tosikoisella oli aika suuhygienistille tänä aamuna, klo 7:30. Tuumasin, ettei millään taikatempulle oltaisi siellä ajoissa, mutta yrittänyttä ei laiteta. Mies ja tytär saivat viimein selityksen pomppuuni ja huudahdukseeni, minkä jälkeen menin herättämään tosikoista: "Nyt ylös, sulla on hammalääkäri kahden minuutin päästä! Hampaiden pesulle ja vaatteet päälle!" Mies meni katsomaan, että tosikoinen selviytyy sängystä ja pesulle ja sillä välin minä vedin farkut jalkaan ja collarin yötopin päälle ja menin pesemään omat hampaani. Mies etsi lapselle vaatteet ja minä vielä kaivoin tyttärelle siistimpiä housuja mukaan, sillä on tänään menossa synttäreille suoraan päivälkodista. Mies työnsi ovella mukaani lapsen hoitorepun. ulkohousut, pipon ja sormikkaat ja mentiin. Starttasin auton sen kellon näyttäessä 7:33. Melkoinen suoritus, etten sano! Yhtä pitkään kuin tytön heräämisestä autoon pääsyyn, eli tuon noin minuuttia, kesti meillä ajomatka kotoa hammashoitolaan. Oltiin siis noin kymmen minuuttia myöhässä. Ilmoittauduin luukulle: "Pommiin nukkuneet lapsi ja... äiti ovat paikalla, vieläkö pääsee suuhygienistille, aika oli puolelta." Ei siinä mitään, naista luukun takana jostain syystä nauratti, ja lupasi käydä kertomassa suuhygienistille tulostamme. Ja mentiin huoneeseen. Hammastarkastuksen jälkeen - ihan oli reiättömät hampaat lapsella, kunpa voisin samaa sanoa omistani... - vien pahaa makua kaikkialle kailottavan tyttären päiväkotiin. Eihän se fluoritöhnä hyvältä maistu ei. "Mä en kyllä syö aamupalaa, yök tää on pahanmakusta!" hoki tytär vielä hoitajillekin. En tiedä söikö laps vai ei, hoitajat ainakin yrittivät vakuuttaa, että kyllä se paha maku parin puurolusikallisen jälkeen hellittää. Jätin tyttären hoitajien hoiviin ja lähdin kotiin suihkuun, kunhan olin ensin luvannut tytölle toimittaa hoitoon kaverin synttärilahjan, joka oli unohtunut kotiin kiireessä. Kotona oli vielä tytär ja mies vaiheessa, mutta lähtivät ovesta yhtä matkaa vähän sen jälkeen kun minä olin tullut suihkusta. Mies otti matkaansa tuon unohtuneen synttärilahjan (ja toivon mukaan muisti viedä sen päiväkotiin matkalla). Esikoien pohti lähteäkö märkään ja tuuliseen syysilmaan pyörällä vai kävellen. Taisi päätyä kävelemään. Vähän ennen kuin olin itse valmis lähtemään, soi puhelin tuntematonta numeroa, toisessa päässä esikoiseni joka pyysi tuomaan kännykkänsä ja avaimensa hänelle kouluun lähtiessäni. Onneksi olin vielä kotona! Lähdin kotoa vähän vaille ysin, toimitin tyttärelle avaimet ja kännykän ja tuumin, että taidan päästä töihin suht vikkelään, kun kello oli jo senkin verran. Turha luulohan se oli, ihan oli Hämeenlinnanväylä tukossa vielä, pahemmin kuin yleensä tuntia aiemmin. Vai olikohan se puolitoista tuntia aiemmin? Who cares, töihin pääsin kuitenkin kuten joka aamu. Ja täällä olen, muutaman tunnin vielä varmaankin. October 04 Ja niin saapui syys Vähän niinkuin yhdessä yössä. Viikko sitten oli lauantaina vielä 18 astetta lämmintä ulkona ja teepaidat päällä kuljettiin päivällä tyttöjen kanssa. Sunnuntainakin vielä paistoi aamupäivällä aurinko upeasti ainakin täällä, mutta kun iltapäivästä luultiin lähtevämme mukavalle aurinkoiselle ulkoilureissulle Porkkalaan, erehdyttiin pahan kerran. Säästä meinaan. Taivas oli pilvessä ja tuuli oli aivan hirveä. Maanantaina ei tainnut vielä olla pakkasta aamulla, mutta senkin aika koitti jossain kohti viikkoa. Torstaina kai vedin ensimmäisen kerran uuden talvitakkini päälleni, sillä vaikka aamun pakkasista nyt olisikin vähän kevyemmillä varusteilla selvinnyt ja päivällä on sentään sen viiden-kymmenen asteen verran ollut lämmintä, tiesin tarvitsevani paksumpaa takkia illalla, kun seminaarin jälkeisestä illanvietosta lähtee. Ja olinkin yömyöhällä onnellinen valinnastani! Perjantaina toppis oli ehkä vähän liikaa kyllä. Kun aamulla mittari näytti miinusasteita ensimmäisen kerran, oli aika etsiä skrabat. Ja lastenkin talvitakit. Ei, itse asiassa tosikoiselle en vielä laittanut päiväkotiin talvivaatteita aamupakkasista huolimatta, sillä aamu-ulkoiluun mennessä oli jo plussan puolella. Mutta esikoinen olisi tarvinnut paksumpaa päälleen ihan jo koulumatkan kävelyn takia. Mutta löytyikö sitä takkia? Eipä ei. Hiljalleen päässäni raksutti ja muistin, että viime talvinen takkihan meni kevään korvilla rikki, uuden oston jätin syksyyn. Eli tähän aikaan. Usutin tyttären laittamaan fleecetakkia ohkasemman alle, sillä viime viikon(kin) rientojen ohessa oli tehtävä mahdoton ehtiä talvitakkiostoksille ennen lauantaita. Eilen aamulla mietittiin ensin, mikä on sopiva vaatetus ratsastukseen, kun mittari näytti alle nollaa - ja onnistuttiin vaatevalinnoissa ihan hyvin, kiitos viikko sitten ostettujen ratsastustakkien - ja sitten haettiin tosikoinen kotoa ja lähdettiin ostamaan esikoiselle sitä talvitakkia, tosikoiselle varsitennareita ja minulle ja esikoiselle ratsastussaappaita. Kumpparit tulivat ratsastuksessa tiensä päähän pakkasten alettua, ne oli jalassa jäätävät! Eilen illalla lähdin Flamingoon syömään ystäväporukalla. Lähdin jälleen viisaasti talvitakissani liikkeelle, vaikka päivällä olikin pärjännyt ihan toppaliivillä. Oli vielä ihan kiva sää, kun kotoa lähdin, mutta kun muutama tunti myöhemmin lähdettiin ulos Santorinista vatsa täynnä mielettömän hyvää ruokaa, oli ulkona aivan hirveä myrsky. Mietittiin, mitä siinä tekisi, muttei ainakaan huvittanut lähteä mihinkään yökerhojen oville ulos jonottamaan siinä säässä - muttei kyllä se Vantaan Onnelakaan kiinnostanut, joten jäätiin Flamingon mikäliesporttibaariseolikaan istumaan ja juttelemaan. Kiitos myrskyn, olin suht ajoissa kotona ja nukkumassa! Tänään on tuullut ja satanut lisää. Ja puut on täydessä ruskassa. Pitkän ihanasti lämpimän syyskuun jälkeen lokakuu toi tosisyksyn kertaheitolla. Mies heitti jo viikolla autoihin sisälämppärit ja lohkopiuhatkin ja äsken laitoin ajastimet ulkopistokkeisiin ja autot lohkoon - talliin kun ei meillä autoja saada vielä tänäkään talvena, valitettavasti. September 29 Edesottamuksia Kissan uudet ulottuvuudet Lumo on kasvanut hurjasti ja löytänyt sitä myötä aivan uusia ulottuvuuksia. Ei ole enää sen paremmin eteisen lipasto kuin tiskipöytäkään kissan ulottumattomissa ja onpa sieltä kerran jo tullut yksi juomalasikin alas. Meidän tiskipöytä ei parhaalla tahdollakaan pysy siistinä, joten toivoa vain sopii, että kunhan kisu huomaa, ettei siellä oikeasti ole mitään mielenkiintoista, se kyllästyy eikä enää hyppää sille ollenkaan. Sunnuntaina katti pääsi toisenlaisellekin tutkimusretkelle, kun otettiin se mukaan retkelle Porkkalan niemeen. Siellä on kivat rantakalliot ja makkaranpaistoon grillikatos, mutta nyt oli aivan hirveä tuuli. Kissa ei tuulesta oikein tykännyt, värisi rannassa, joten mies laittoi sen fleecepusakkansa sisään tuulensuojaan. Eihän se oikein tykännyt siitäkään, joten sen kanssa oli parempi pysyä grillikatoksen tuntumassa, missä tuuli ei tuivertanut niin pahasti ja maastokin oli ruohoista. Kisuliini hyppi puusta puuhun ja tutki joka kolon. Ja sai minut ihan solmuun möyriessään rantaan johtavien portaiden alla. On muuten Lumo nähtävästi oppinut matkustamaan autossa myös - ei maukunut tällä reissulla yhtään, nukkui vain rauhassa melkein koko automatkat. Naisen arvo Tytöt leikki viikonloppuna legoilla olkkarin lattialla, kuuntelin sitä toisella korvalla samalla kuin laitoin ruokaa. Kun kutsuin tyttöjä syömään, oli esikoisen vastaus: "Joo, ihan kohta, mun pitää ensin laittaa nää ukkelit paikalleen!" Miten muuten aina se vastaus onkin "joo, kohta, ensin mun pitää..." ja sitten kuluu aikaa ja kuluu aikaa ja... No, kumminkin, tytär selitti pikkusiskolleen: "Laitetaan nää miehet tähän ajamaan, naiset ei saa ajaa, ne menee tonne rattaisiin istumaan." Minä pieni feministi älähdin heti: "Miten niin naiset ei voi ajaa?! Totta kai voi!" Esikoinen selitti minulle: "Mutta kun naiset on liian arvokkaita ajamaan! Sen takia ne menee kyytiin ja miehet saa luvan ajaa." Okei, mitäpä siihen enää lisäisi :D Aivopuoliskohäiriö Eilen tanssitunnilla havaitsin hyvin oudon ilmiön. Minulle yleensä niin pahuksen vaikeat piruetit ja piquet sujuivat loistavasti (omaan normitasooni nähden), kun taas minulle yleensä suhteellisen helpot rennommat liikkeet tuntuivat hankalilta ja jäykiltä. Normaalisti parempi oikea puoli lattianpoikki-sarjoissa kangerteli, kun taas normaalisti mahdoton vasen puoli meni kuin vettä vaan. Tanssisarjassa suunnanvaihdot eivät tuottaneet mitään ongelmia, kun taas ihan perusaskeleet eivät ottaneet millään sujuakseen. Oli aivan kuin aivopuoliskoni olisivat vaihtaneet yhtäkkiä dominointi-roolia. Ehkä syy oli työpäivässä, ehkä se toinen puoli oli jo ylirasittunut ja antoi tilaa toiselle. Tai ehkä tuo vaihteeksi aavistuksen verran luovempi softa triggeröi jotenkin luovemman aivopuoliskon vahvemmaksi. Tai ehkä nuo pari ratsastustuntia olivat jäykistäneet ylävartaloani niin että kaikki kunnon ylösvetoa vaativa sujui, mutta mikään muu ei aivojen väsymyksen vuoksi. Mene ja tiedä. Hämmentävä kokemus yhtä kaikki. Castello White Jos minulla ja esikoisella onkin nyt yhteinen harrastus, on minulla ja tosikoisella yhteinen herkku: Castello White. Se on sopivan mietoa tosikoisenkin makuun ja minun makuhermojani se kutkuttelee pehmeydellään. Eilen illalla ostin paketin tuota herkkua ja söin sitä yhdellä leivällä illalla. Tänä iltana söin työpäivän jälkeen päivälliseksi toisen leivän ja otin sen pöytään iltapalallekin. Iltapalalla sillä herkutteli tosikoinenkin - tuhottiin se kerralla loppuun. Mokoma pieni paketti... Onhan meillä muuten tosikoisen kanssa muutakin yhteistä - mieltymys vaatteisiin ja kenkiin. Tosikoisesta saan vielä hyvän shoppailukaverin joskus, siinä missä esikoisen kanssa taas voi vaikka ratsastaa tai harrastaa kulttuuria. Olen jo tehnyt suunnitelmia siitä, miten 5-10 vuoden sisällä vien tyttäreni kaikkiin niihin ihaniin Euroopan kaupunkeihin, joista itsekin vielä vain haaveilen. Tosikoisen Pariisiin shoppailemaan ja esikoisen Wieniin ihastelemaan upeaa arkkitehtuuria. Rooma on ensalkuun varattu systerin ja mutsin kanssa matkaan, mutta enköhän nuo tyttärenikin sinne vielä vie. Tai Firenzeen. Tai molempiin ja vaikka minne! Region-free DVD DVD-soittimet, regionit, Amazon, äh. Ainainen riesa koko aluekooditus! Taas olin tilannut Amazonilta dvd:n jos toisenkin, osan Amazon.uk:sta, osan Jenkeistä. Nuo meidän uudemmat soittimet on useimpia jenkki-dvd:eitä soittaneet ihan kiltisti, tuo uusin vielä paremmin kaikkia, mitä edellinenkään ei soittanut, vaikka useimpia jenkki-dvd:eitä soittikin. Silti pari viimeisintä ihanaa Kelly-leffaa on tähän asti jäänyt katsomatta, kun soitin on itsepintaisesti ilmoittanut "cannot play - check region". On oikeasti minulle täysi mysteeri, miten tuo koodihomma on koodattu, kun se ei ole ihan absoluuttisen looginen juttu. Enivei, en tykkää katsoa leffoja läppäriltä, se ei koskaan tunnu olevan hirveän sulavaa. Joten googletin tuolle meidän Samsungille hack-ohjeet ja snap! nyt on regionvapaa dvd-soitin ja kohta menen katsomaan Anchors Away:n. Tai On the Town:in. Hmm. Vaikea valinta, mutta ehtiihän tuon toisen sitten toisena iltana. Viime aikoina on tullutkin taas katsottua vähän enemmän leffoja, ehkä se on tämä syksy, tai ehkä se on tämä jälleen päätään nostanut musikaalihuumani. Ainiin, on pitänyt tilata Amazon.uk:lta myös Scarlett Pimpernel -sarja. Näin sen joskus telkusta, Richard E. Grant on, miten sen nyt sanoisi. Tykkään ;) |
|
|
